Kansanmuusikko ja leikari

Hyvä tapa ottaa kansanmusiikin kenttää haltuun on käydä kansanmusiikin oppiaineen tohtoritutkintojen tarkastustilaisuuksissa. Tilaisuudet ovat yleensä sisällöllisesti kiehtovia, taiteellisesti antoisia ja vieläpä tunnelmaltaan tilaisuuteen nähden mukavan rentoja.

Maija Karhinen-Ilon taiteellinen tohtoritutkinto tarkastettiin 21.10.2016 ja jälleen kerran tilaisuudessa oli tarjolla tätä kaikkea. Tutkinnon keskipisteet balladiperinne ja monitaiteisuus koluttiin perinpohjin, mutta esille tuli myös paljon henkilökohtaisia muusikkouteen liittyviä seikkoja.

Karhinen-Ilo on jo pitkään tunnettu multilahjakkuutena kansanmusiikin alalla. Hänellä on kaunis ja kuulas lauluääni ja laulun lisäksi hän taitaa harvinaisen pitkän rivin soittimia haitareista harppuun. Hän on myös ansioitunut lastenmusiikin puolella sekä pedagogina, joka johtaa Käpylän musiikkiopiston kansanmusiikkilinjaa. Monipuolisuus on valtti, mutta voi olla myös haaste. Tohtoriopintojen aihe olisi voinut olla melkein mikä tahansa, ja moni varmaan olettikin pedagogista painotusta tai vaikka lastenmusikkiaiheita. Toisin kävi.

Kansanomainen balladiperinne osoittautui mitä oivallisimmaksi aiheeksi tohtoritutkinnolle, ja kaiken lisäksi Maija Karhinen-Ilosta kuoriutui tutkinnon myötä yhä monipuolisempi osaaja ja varmempi esiintyjä, mikä nähtiin myös mainiossa lectio precursoriassa. Siinä hän esittäytyi paitsi luennoitsijana ja laulajana myös nokkahuilua soittaen ja balladiaskelia tanssien (samaan aikaan), yhteislaulun vetäjänä (parilla uskomattoman toimivalla eleellä hän sai yleisön hetkessä mukaansa), naamioteatterin taitajana ja kaiken lisäksi myös laulaja-lauluntekijänä (uusi aluevaltaus!). Uudet ja vanhat balladit saivat Freija-yhtyeen käsissä niin maukkaat ja kertakaikkisen upeat tulkinnat, että kyyneleet nousivat silmiin. Kas tässä yksi Suomen hienoimmin soivia bändejä! Kokonaisuus on liki täydellisessä tasapainossa ja erityispisteet instrumentalistien huikean hienolle stemmalaululle. ”Kun hän laulaa, hän laulaa sieluun jokaiseen”, kuten Maijan omassa nykyballadissa Viihdetähden kuolema lauletaan. Kyllä.

Mutta palataanpa Maija Karhinen-Iloon, koska kerrankin hän oli framilla nimenomaan yksilönä, solistisena taitajana. Taiteellinen lautakunta antoi Heikki Laitisen johdolla asiantuntevaa ja hienoa palautetta (”suorastaan järkyttävän harmoninen tutkintokokonaisuus”, totesi Laitinen). Kysyttiin myös suorasukaisesti saahan tämä kaikki jatkoa. Toivon mukaan saisi. Taiteellisia tohtoritutkintoja on kansanmusiikin alalla nähty hyvin monenlaisia, ja moni tohtorikokelas on tutkintoprosessin aikana nimen omaan ohjannut artistiuttaan uusille urille ja tuotteistanut sitä saman tien esimerkiksi levyjen ja esiintymiskonseptien mukana, esimerkkinä vaikkapa Antti Paalanen tai Anne-Mari Kivimäki. Karhinen-Ilolta toivottiin aktiivisesti jatkoa niin soololaulun esittäjänä kuin myös laulaja-lauluntekijänä. Monipuolisen ja aikaansaavan tekijän ollessa kyseessä on aina vaara, että arki kaikkine tehtävineen vie mukanaan ja tohtorivuodet jäävät kuuden vuoden aikasaarekkeeksi. Toivottavaa yleensäkin olisi, että kaikkia Sibelius-Akatemian tohtoritutkintojen hedelmiä kuulisi ja näkisi enemmän tutkintoprosessin ulkopuolella, vähintään levyinä (Viihdetähden kuolema -ohjelmisto levyksi pian, kiitos).

Itse opin tilaisuuden aikana paljon uusia asioita balladiperinteeseen ja sen esittämiseen liittyen. Karhisen-Ilon valitsema profiili on historiatuntevaa (kansan)muusikkoutta mitä korkeimmissa määrin! Etuoikeus oli myös kuulla suomalaisen balladitutkimuksen grand old ladyn Anneli Asplundin kommentteja, taiteellisen lautakunnan jäsenenä. Balladi kukoisti Suomessa verrattain myöhään verrattuna muuhun Eurooppaan ja mielenkiintoista kyllä levisi sekä suullisena että kirjallisena perinteenä (ns. arkkiballadit). Itselleni ruotsalaiset ja suomenruotsalaiset balladit ovat ennestään tutumpia ja ne edustavat selvästi erilaista estetiikkaa kuin 1900-luvun alun suomenruotsalaiset balladit. Maija Karhinen-Ilo astuu myös musiikin tyylirajojen yli ja käyttää populaarimusiikkia kansanmusiikin luontevana jatkumona (esimerkiksi iskelmätyylinen Balladi Olavinlinnasta on päässyt mukaan). Nykyballadien säveltäminen vuoden 2015 aiheista oli nerokas veto. Mielenkiintoinen yksityiskohta itse musiikissa on balladille tyypilliset kertosäkeet. Uudemmissa suomalaisissa balladeissa ne monesti puuttuvat, mutta Karhinen-Ilo on suorittanut joillekin balladeille vanhennusleikkauksia eli tuonut ne lähemmäs jonkinlaista keskiaikaisempaa muotoa kertosäkeineen kaikkineen. Myös monet viittaukset Färsaarten balladikulttuuriin ja siellä säilyneeseen balladitanssiperinteeseen olivat todella mielenkiintoista kuultavaa.

Balladit ovat tarinankerrontaa, ja monitaiteisuus oli näin ollen luonteva lähestymistapa. Leikari-käsitteen tuominen mukaan oli myös nerokasta: keskiajalla leikarin todellakin oletettiin soittavan lukuisia soittimia, tanssivan nuoralla, hallitsevan nukketeatteri ja ties mitä sirkustemppuja. Karhinen-Ilo ottaa luonnollisella tavalla nykyajan leikarin roolin. Itse asiassa mietin tässä yhteydessä hänen kokemustaan lastenmusiikin parissa – siellä jos jossain leikarin taitoja tarvitaan! Keskiaikana taidelajit eivät vielä olleet toisistaan niin eriytyneitä, ja lasten kanssa tätä ajattelua ylläpidetään parhaimmillaan edelleen: laulu, soitto, tanssi, teatteri, leikit, tarinat, kaikki ovat osa kokonaisuutta.

Taiteellisen lautakunnan lausunnossa ilmeni tyytyväisyys siitä, että Karhisen-Ilon lauluääni on prosessin aikana tullut voimakkaammaksi ja varmemmaksi. Anna-Kaisa Liedes esitti myös napakan kysymyksen siitä, jättikö tohtorikokelas tietoisesti pois rohkeat äänelliset kokeilut, mikä toi keskusteluun mielenkiintoisen käänteen. Kansanlaulajien tohtoritutkinnot ovat monesti suuntautuneet juuri rohkeisiin äänikokeiluihin ja tarinan voi kertoa äänellisesti monella tapaa. Mielestäni Maija Karhinen-Ilon kuulas ja kertova ääni puolustaa paikkaansa alalla, ja esimerkiksi Freija-yhtye on niitä harvoja, jotka tosissaan tuovat esille nimenomaan rekilaulua ja uudempaa kansanlauluperinnettä. Tälle on ilman muuta tilausta. (Toinen suuresti ihailemani rekilaulutulkitsija on Eero Turkka, jota kuulisi mieluusti useamminkin).

Jälleen kerran kansanmusiikin oppiaine on siis saanut leivottua uuden, omalaatuisen ja tärkeän musiikin tohtorishahmon. Nykypäivän kansanmusiikkiesittämisen kytkeminen näin vahvasti historian tuntemukseen vastanee Heikki Laitisen unelmaa historiatietoisesta muusikosta, joka elää tätä päivää. Myös Vesa Kurkela sanoi avoimesti toivomansa Sibelius-Akatemiaan lisää juuri tämäntyyppisiä tohtorintutkintoja.

Tove Djupsjöbacka

Poimintoja Maija Karhinen-Ilon tohtorikonserteista:

Balladi Olavinlinnasta

https://youtu.be/3ZE2ib6n6Nc

Velisurmaaja

https://youtu.be/scptsuf9nOk

Harpun voimaa (otteita)

https://youtu.be/mklD8-jFYv4

Suuri käärme / Vilhelmi ja Hilma

https://youtu.be/ZqMqOtQjtYI

Malesian mysteerikone

https://youtu.be/zD4QZidOQlk