Jälleen kerran yhtä Sibelius-Akatemian taiteellista tohtoritutkintoprosessia on ollut ilo seurata. Anne-Mari Kivimäen viimeinen tohtorikonsertti hipoi konsertti- ja esityskokemuksena täydellisyyttä.
Aina ei tiedä, millaisen arkun avaa, kun lähtee taiteellisen tohtoritutkinnon tielle. Lähtökohta on yksi asia, lopputulos aivan toinen. Anne-Mari Kivimäki valitsi lähtökohdakseen Ilja Kotikallion (alunperin Ilja Sinda), karjalan Suistamon kylästä lähtöisin olevan tarinankertojan ja karmuuninsoittajan. Ei mikään arkistojulkkis, kuten Kivimäki hiukan harmitellenkin totesi prosessin aikana. Olisikohan asia jo korjattu? Kaikki Kivimäen työtä seuranneet ovat varmaan muodostaneet oman käsityksensä Ilja Kotikalliosta ja painaneet nimen mieleen. Kiehtova arkistoista löytynyt henkilö monella tapaa, ei vähintäänkään koska puolen minuutin soittonäytteet tarinankerronnan lomassa ovat johtaneet tällaiseen lopputulokseen.
Hyvän rajauksen tärkeyttä hyvässä tutkimustyössä yleensä painotetaan. Kivimäki ei pelkästään ole keskittynyt yhteen henkilöön ja hänen kotikyläänsä, hän on myös valinnut soittimekseen venäläisen Notka-haitarin, jonka mahdollisuudet ovat rajalliset – ja silti rajattomat. Hyvin rajallinen äänivalikoima antaa raamit, mutta Kivimäki on onnistuneesti laajentanut horisonttejaan moneen eri suuntaan. Hän on myös koonnut harvinaisen onnistuneesti ympärilleen eri alojen taitajia ja antanut heille mahdollisuuden näkyä vahvoina tekijöinä. Tämä kokonaisuus ei ole pelkästään mikään Kivimäki-sooloshow.
Tutkinnon levytuotoksista itselleni läheisimmäksi nousi, ehkä odottamattomastikin, koskettava Lakkautettu kylä. Hanna Koikkalaisen valokuvanäyttelyn rinnalle tehty musiikki on eleetön, yksinkertainen ja täynnä surua. Riisuttu laulu voi nostaa esille täysin riipaisevalla tavalla evakon surun lähtiessään kotikylästä. Jos on seurannut Anne-Mari Kivimäen ja Reetta-Kaisa Ilesin työskentelyä Puhti-duossa viimeisen viidentoista vuoden ajan, ei varmaan ole yllättävää että suvereeni lavaesiintyminen ja rajojen ylitykset taiteenlajien välillä ovat näkyneet tutkinnossa. Tommi Kainulaisen ohjaamassa Sijaton sielu -lyhytelokuvassa Puhti-naiset esiintyvät yhdessä Timo Saaren kanssa täysin aseistariisuttavasti Suistamon valokuvauksellisissa maisemissa. Täysiosuma. Mykkäelokuva livesäestyksineen tai ilman on myös hyvä ”tuote”, jota tarjota maailmalle perinteisempien konserttien ja esitysten rinnalle.
Viides tutkintokonsertti Ma’ilmanlopun maanitus oli tavallaan synteesi koko Anne-Mari Kivimäen tutkintoprosessista, Musiikkitalon alalämpiöön pystytetyssä teltassa tapahtuva matka Iljan elämään ja Suistamon maisemiin. Intiimiin tilaan oli koottu melkoinen dream team muusikoita ja tanssijoita, suurin osa Kivimäen luottokumppaneita eri yhteyksistä ja esillä eri tavoin prosessin aikana. Eero Grundströmin kanssa yhteistyö on jatkunut jo lapsesta asti, tällä kertaa vaikuttavin hetki hänen seurassaan oli lyhyt soolo ruuanlaittokohtauksessa, jossa Grundström huuliharppuineen muistutti jo Felix Zenger -meininkiä. Pekko Käppi oli vaikuttava kuten aina jouhikkoineen lauluineen, häneltä onnistuu niin täydellisen rauhan kuin armottoman rokkiräyhännän luominen. Ville Rauhala oli vaikuttavan monipuolinen basson ääressä, ja muusikkoporukan sinetöi näissä kuvioissa uusi tuttavuus Risto Ylihärsilä, huippumuusikko ja yltiökarismaattinen lavaesiintyjä. Uusi ihminen joukossa tuntui sähköistävän mukavasti kokonaisuutta.
Kun tähän lisätään vielä Tsuumia ja Minimiä edustavat tanssijat, on samassa teltassa yksinkertaisesti armoton määrä talenttia koottuna. Reetta-Kaisa Iles jaksaa aina tehdä vaikutuksen kokonaisvaltaisella kehonkäytöllä ja lavasäteilyllään, ja hyvä yhteiskemia molempien miestanssijoiden kanssa oli käsinkosketeltavaa. Tuomas Juntunen loisti hauraan mieshahmon tulkitsijana ja laulun ja tanssin yhdistäminen oli jälleen kerran nautittavaa. Liisa Ruuskanen erosi tanssijahahmona hiukan muista, mutta oli kerrassaan loistava tekstintulkitsija etenkin mainiossa piirakka-asiantuntijan roolissa. Lisäksi kerrassaan upea Timo Saari! Joka kerta kun hän näyttäytyi teltassa, oli se sitten ripaskantanssijana tai naishahmona, karisma vei mennessään. Etenkin tanssijoiden suhteen telttaesitys toi myös yleisölle uusia fyysisiä ulottuvuuksia. Harvoin sitä on esimerkiksi hartaasti ja läheltä seurannut yhden hikipisaran valumista pitkin tanssijan kasvoja.
Ohjaajan ohjakset oli annettu todelliselle konkarille, nimittäin Marjo Kuuselalle, ja hän sai varmasti näistä esiintyjistä kaiken irti. Esityksen rytmitys ja kokonaisrakenne olivat kauttaaltaan erittäin toimivia. Ainoa dramaturginen notkahdus tapahtui omasta mielestäni lopussa, ennen viimeistä biisiä. Kun juuri oli luotu surulla ladattu haitareiden yhdistämä yhteisö, se pilkottiin – osa esiintyi Suistamon Sähkönä, osa jäi ulkopuolisiksi. Viimeistään encoressa tilanne kuitenkin korjaantui voimalla, kun yleisö otettiin mukaan tanssimaan. Päätös ottaa joka esitykseen vierailija tuntui mainiolta ratkaisulta, ja piti varmaan työryhmää itseään myös jännityksessä! Viimeisessä esityksessä esiintynyt Puhtin käsikirjoittajanakin tunnettu Johanna Keinänen sai yleisön kerta kaikkiaan ulvomaan naurusta älykkäällä huumoripläjäyksellään.
Keinänen emännöi myös keskustelutilaisuutta viimeisen esityksen jälkeen, jossa oli mahdollisuus kuulla työryhmän ajatuksia prosessista ja sen taustoista. Itselleni selvisi vasta nyt myös Iljan traaginen loppu oman käden kautta. Voimakkaimmin jäi mieleen se, kuinka monella yleisön jäsenellä oli edelleen kerrottavana tarinoita Karjalan evakoista – kuinka heitä syrjittiin, kuinka heitä piti välttää, tai kuinka koko traumasta vaiettiin. Tämän päivän maailmantilanteessa tämä tuntuu raadollisen ajankohtaiselta. Olisiko omassa sukupolvessani Karjalan evakot jo vihdoin hyväksytty osaksi kansaa? (Unohtamatta tietenkään omia juuriaan.) Kuinka kauan meidän pitää odottaa, että nykypäivän pakolaiset voidaan nähdä osana kansaa, kanssaihmisinä meidän joukossamme? Tämä aihe on luonnollisesti noussut hyvin pinnalle koko tätä prosessia seuratessaan. Itselleni etenkin Lakkautettu kylä -levy tarjoaa kauniin muistutuksen niistä kaikista tunteista mitä pakoon liittyy. Poliittisissa puheissa joskus unohtuu se, miltä tuntuu kohdata sota ja paeta kodistaan. Taide on hyvä tapa muistuttaa siitä. Oli myös hieno ele tarjota Irakista paenneelle rap-artisti Chrisille mahdollisuuden vierailla spontaanisti esityksessä.
Ma’ilmanlopun maanitus oli taiteellinen täysosuma ja seitsemän loppuunmyytyä esitystä puhuvat puolestaan – tätä tarvitaan. Menneet tarinat kohtaavat nykyiset. Esitys on tavallaan helposti lähestyttävä ja viihdyttäväkin, mutta syvyyttä ja pohdiskeltavaa riittää. Mihin teltta seuraavaksi pystytetään?
Tove Djupsjöbacka