Onko sinullakin Kalevala kirjahyllyssäsi?

Olipa kerran valtamedian toimittajatiimi tekemässä laatujuttua merkittävin lähtein, siis selvittämässä julkkisten Instagram-kuvien perusteella heidän kirjahyllyjensä sisältöä. Ulkoministeri Pekka Haaviston kohdalla toimittajat hämmästyivät ja seurasi seuraava hetkautus: ”Huomionarvoista lienee myös kaksi Kalevalaa, jotka kiinnittivät toimituksen huomion. Vihreitähän monesti pidetään vähän epäisänmaallisina, joten kaksi kansalliseeposta tuo hienon persukierteen Haaviston hyllyyn.” Tuijotan lausetta hetken ja ihmettelen. Mitä ihmettä?! Kyseessä ei ole mikään Twitter-keskustelu vain Suomen suurin sanomalehti Helsingin Sanomat ja sen viikkoliite Nyt.

Kyseessä on yksi lause isommassa jutussa, mutta silti se saa minut huolestumaan. Mitä on isänmaallisuus? Miltä se näyttää, kenelle se kuuluu? Miksi Suomen kansalliseepos edustaisi juuri perussuomalaisia?

”Kalevala edustaa suomalaista kansanperinnettä parhaimmillaan”, todetaan Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelmassa vuodelta 2011. Sen seuraavassa kappaleessa esiintyy surullisen kuuluisa lausunto kultakauden suomalaistaiteesta ja tekotaiteellisista postmodernistisista kokeiluista. Muut puolueet eivät ole aktiivisesti nostaneet esille Kalevalaa tai suomalaista kansankulttuuria, mikä rehellisesti sanottuna monesti harmittaa. Näppituntumani on, että kansankulttuuri on perinteisesti liitetty eniten Keskustapuolueeseen, mutta asiat saisivat muuttua. Puolueet hoi! Miettikää, miten kansankulttuuri voisi näkyä luontevasti esimerkiksi tilaisuuksissanne. Ala on todella monipuolinen ja virkeä, löytyy osaajia joka lähtöön. Palkatkaa yllätysesiintyjä ja antakaa ihmisten mielikuville kyytiä!

On surullista, jos suomalaisuus liitetään vain tiettyihin stereotyyppeihin ja puolueisiin. On surullista, että kommentoidessani Nyt-liitteen Kalevalahetkautusta Twitterissä olen valitsemassa Suomen lippu -emojin – mutta epäröin. Että tarvitaan Alma Linnan juhlissa, jotta Leijonakoru edes osittain alkaisi puhdistua rasistisesta leimastaan. Että suomalaisuus ja suomalainen kulttuuri koetaan kansainvälisyyden ja avoimuuden vastakohtana, asiana jota on puolustettava ulkoisia vaaroja vastaan.

Samassa Perussuomalaisten ohjelmassa sanotaan myös näin: ”Jokaisen kansan identiteettiin vaikuttavat tietyt omalaatuiset ainekset, kuten kieli, tapakulttuuri, taide, oikeuskäsitykset, luonto, myytit ja uskomukset. Jokaisella kansalla nämä ovat ainutlaatuisia, mikä juuri on maailman monimuotoisuutta ja rikkautta. Vaikka kansainvälistymisen trendi kävisi kuinka vahvaksi, ei kansallisuuksien ja kansallisen identiteetin merkitys koskaan katoa.”

Aika montaa asiaa tässä tekstissä sietää tarkastella ja kyseenalaistaa. Mikä on kansa, onko se itsestään selvää, vai kenties aika uusi käsite? Kuka on keksinyt kansalliset myytit ja rakentanut kansallisen identiteetin? Mahtuuko kansan identiteettiin useampi kuin yksi kieli? Onko kenties aika heterogeeninen ihmisjoukko ollut rakentamassa nyky-Suomea?

Ruotsin kielen taitoisille suosittelen erittäin lämpimästi historiantutkija Maja Hagermanin kirjaa Det rena landet: huikea kertomus siitä, miten käsitys ruotsalaisista uniikkina, rotupuhtaana kansana on syntynyt. Kansana, joka perusti maailman ensimmäisen rotubiologisen instituutin 1900-luvun alussa, jonka tutkimuksesta natsi-Saksa innokkaasti ammensi. Kirjan alaotsikko on nasevasti (vapaasti suomennettuna) ”Kuinka esi-isät keksitään”. 450 sivua voi tiivistää mutkat suoriksi vetäen suunnilleen näin: historiankirjoitus muokataan jatkuvasti tietyn agendan mukaiseksi, vanhat kertomukset vaikuttavat meihin enemmän kuin itse ymmärrämme. Jos haluat olla uskottava kuningas, palkkaa runoilija kertomaan, että polveudut jumalista. Jos haluat korostaa Ruotsin mahtavuutta, valitse sopivia tarinoita värittämään sen historia, kuten tarinoita Ruotsista goottikansan alkukotina (se sopi esimerkiksi talonpoikaistaustaiselle Kustaa Vaasalle ja hänen pojilleen). Jos olet Rooman keisari, etkä onnistu enää laajentamaan valtakuntaa pohjoiseen, keksi hyviä tarinoita villeistä barbaareista, puhtaasta ja eristyksissä elävästä yhtenäisestä kansasta.

Miten tämä liittyy Kalevalaan? Hagermanin kirja kuvastaa osuvasti kansa-käsitteen ja nationalismin syntyä pohjautuen Johann Gottfrid von Herderin ajatuksille 1770-luvulla. Elias Lönnrotin Kalevala-projekti liittyi 1800-luvun kansallisiin virtauksiin ja auttoi Suomea oman kulttuuri-identiteetin luomisessa. Sen alkuperä on kansanrunoudessa, joka ei ilmiönä välitä kansallisuudesta ja valtakunnanrajoista, tarinat kulkevat ihmiseltä ihmiselle. Samoin liikkuvat musiikki, tanssi ja puvut – kansanmusiikki, kansantanssi ja kansallispuvut ovat käsitteinä 1800-luvun lapsia kuten nationalismikin. Niitä sopii tarkastella kriittisesti. Mikä on esimerkiksi Karjalan rooli, miksi suomalainen kulttuuri-identiteetti on rakennettu niin pitkälti karjalaisuuden varalle? Onko monenlaisille suomalaisille maassamme tilaa?

Hagermanin kirjaa lukiessa karvat nousevat pystyyn lukiessa kuvauksia suomalaisista alempiarvoisena kansana: Herderin mukaan suomalais-ugrilaiset kansat olivat Euroopassa muukalaisia, hunnien tai asiaattien jälkeläisiä. Jos tässä kohtaa vielä mainitsee saman filosofin lausunnon juutalaisista Euroopan loiskansana, näkee aavistuksen siitä, mihin tällainen ajattelu voi pahimmillaan johtaa. On ymmärrettävää, että Suomi tarvitsi kulttuuriaarteita kuten runolaulua matkalla itsenäiseksi kansakunnaksi. Mielenkiintoista on myös nähdä, miten Ruotsissa Suomen menettäminen koettiin niin suurena traumana, että koko historia kirjoitettiin uudestaan ikään kuin unohtaen itäisen puoliskon valtakunnasta kokonaan, muisto Suomesta piti hävittää. Ruotsin puolella siis pönkitettiin itsetuntoa muinaisen ruotsalaisen kultakauden avulla, luettiin Edda-tarustoa ja ihannoitiin viikinkien aikaa.

Ruotsissa ollaan monesti Suomea edellä tietyissä yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Jo kymmenen vuotta sitten Ruotsindemokraatit alkoivat käyttää hyväkseen ruotsalaista perinnekulttuuria: rakennettiin vastakkainasettelu, jossa kansallispuvut, kansanmusiikki, kansantanssi ja esimerkiksi perinteinen juhannuksen vietto edusti ruotsalaista kulttuuria, jota piti nyt puolustaa vaarallisia ulkomaisia vaikutteita vastaan. Monet ruotsalaisen kansankulttuurin ystävät heräsivät vastarintaan – heidän rakastamaansa kulttuuria ei saisi noin vain vallata poliittisiin tarkoituksiin.

Suomessa ei ole käynyt näin. Harva puolue on ylipäänsä kiinnostunut kansankulttuurista, mikä monesti harmittaa. Miksei osata paremmin hyödyntää suomalaista kulttuuria, olla siitä ylpeitä ja nauttia siitä? Miksi esimerkiksi japanilainen kauppaketju Muji rakentaa tyylikkään kaupan innostuen suomalaisista kulttuurista ja äänittää jopa varta vasten sille soundtrackin: levyllisen verran merkittävien suomalaisten kansanmuusikoiden musiikkia? Miksi suomalaiset itse eivät osaa hyödyntää suomalaista kulttuuria sen eri muodoissa ja olla siitä ylpeitä, ilman että se nähdään vastakohtana vaarallisia ulkomaanvaikutteita vastaan? Eikö kaikilla ole lupa olla isänmaallisia ilman että se on keneltäkään muulta pois?

Pitää olla varovainen yhdistäessään kulttuuri-ilmiöitä nationalistiseen ajatteluun. Silloin sulkee monesti silmänsä siitä, että ne ovat syntyneet dialogissa muun maailman kanssa.

Kalevalaa on lupa rakastaa (ja pitää kirjahyllyssään) ilman että se yhdistetään tietyn puolueen ajatuksiin tai nationalismiin. Suomen kansallissoittimena tunnettua kannelta on lupa rakastaa, tiedustaen kuitenkin että kantelesoittimia on muissakin maissa. Sibeliusta ja niin sanottuja kultakauden taiteilijoita on lupa rakastaa ilman että juhlii heidän taiteensa suomalaisuutta ymmärtämättä heidän yhteyksiään ulkomaailmaan ja kansainvälisiin taidevirtauksiin.

Kalevala kuuluu kaikille. Suomenkielisille, ruotsinkielisille, saamelaisille, romaneille, maahanmuuttajille, ulkosuomalaisille, kaiken maailman kansalaisille, vihreille, keskustalaisille, sosiaalidemokraateille, vasemmistolaisille, kokoomuslaisille, perussuomalaisillekin, kaikille joka haluavat tutustua siihen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevala-tietopaketti löytyy esimerkillisesti 11 eri kielellä.

SKS:n Kalevala-paketti: http://nebu.finlit.fi/kalevala/