Tuntuu siltä, että viime aikoina hurjan pitkät museojonot ovat näyttelyiden viimeisillä viikoilla enemmän sääntö kuin poikkeus. Näin myös Ateneumin edessä tällä viikolla tammikuussa 2020, kun Helene Schjerfbeck -näyttely Maailmalta löysin itseni on viimeistä viikkoa auki.
Kannatti poiketa. Näyttely on suhteellisen tiivis, mutta hienosti koottu. Mukana on niin superkuuluisia, ikonisia tauluja kuin vähemmän tunnettuja (mieleeni jäi esimerkiksi Englantilainen maalaisnainen, joka on lainassa Ahvenanmaan Andersuddesta). Itseeni Schjerfbeckin maalaukset lapsista ovat aina tehneet erityisvaikutuksen: pehmeän näköiset niskat, joita tekee melkein mieli silittää hellästi.
Tällä kertaa näyttely tuo hienosti esille prosessin, jota kautta nykyään varmaankin kaikkien suomalaisten tuntema ja rakastama taiteilija löysi pikku hiljaa oman persoonallisuutensa. Kuten moni muu, hänkin opiskeli ulkomailla ja matkusti mielenkiintoisia aiheiden äärelle. Bretagnen naiset kauniine pukuineen esiintyy yhden jos toisenkin kuvataiteilijan teoksissa, aikansa vahvaa eksotiikkaa. Vaikutteet espanjalaisen barokkimaalari El Grecon taiteesta oli itselleni mielenkiintoinen uusi näkökulma. Mutta Schjerfbeck oli myös hyvin kiinnostunut aikansa muodista.
Olikin jännittävä matkustaa Ateneumin kolmannessa kerroksessa Schjerfbeckin muotokuvarivin parista suoraan Ruovedelle, jossa useampi suomalainen taiteilija viihtyi maalatessa kaunista luontoja ja seudun ihmisiä. Jos Schjerfbeck-näyttelyssä korostui se, kuinka hän löysi oman tyylin matkustaessaan ja kodissaan, Taiteilijoiden Ruovesi -näyttely tuntui kertovan jotain tärkeätä siitä, kuinka suomalaiset löysivät suomalaisuuden. Ruovedella käytiin 1800-luvulla kuvaamassa tavallisia talonpoikia, esillä oli esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan Saunassa. Monissa kuvissa pirttien esineistö on kuvattu hyvinkin tarkasti.
2020-luvulla tuntuu vaikealta ymmärtää, että kotimaan kuvaaminen näin realistisesti oli jotain täysin uutta. Se on varmasti tuntunut aikalaisille todella hämmästyttävältä – miksi ihmeessä joku haluaisi kuvata yksityiskohtaisesti syrjäkylän hirsirakennusta? Tulee mieleen kansanmusiikin kerääjien kohtaamat hämmennyksen hetket: ”Haluatte kuulla lauluja? Siis meidän laulamia tavallisia kansanlauluja?”. Mutta mistä naturalismi rantautui suomalaisten taiteilijoiden pariin? Ulkomailta tietysti, etenkin Pariisista. Ruovedelle lähdettiin aktiivisesti juuri ennen kuin karelianismi ja Karjalanmatkat ottivat kunnolla tuulta alleen.
Suomi ja ulkomaat, ulkomaat ja Suomi. Taidehistoria näyttää erittäin tehokkaasti, kuinka suomalainen taide ja kuvamme suomalaisuudesta elää ja muuntuu kansainvälisten taidehistorian ja muotivirtausten mukana.
Ateneumin vuonna 2016 uusittu perusnäyttely Suomen taiteen tarina korostaa myös tätä ajattelutapaa. Kerrankin esillä on suomalaista ja kansainvälistä taidetta sekaisin, kuin huutaen seiniltä että hei, suomalaiset taiteilijat eivät eläneet missään suljetussa tilassa, samoja ilmiöitä näkyi muuallakin. Suomalaiset taiteilijat innostuivat asioista, joita näkivät esimerkiksi Pariisissa ja Pariisissa puolestaan innostuttiin suomalaisesta eksotiikasta kuten Albert Edelfeltin teoksista Lapsen ruumissaatto tai Ruokolahden eukkoja kirkkomäellä .
Perusnäyttelyn Ihmiset-nimisessä huoneessa ei ole kansallisia raja-aitoja. Suomalaiset ja kansainväliset taiteilijat ovat valinneet maalattavakseen suomalaisia maalaisnaisia kansallispuvuissaan, ahvenanmaalaisia kalastajia, italialaisia perheitä, pariisilaislapsia… Tuntuu aika jännältä nähdä suomalaisia kansallispukuja arkisissa kohtauksissa ja tässä seurassa, esimerkiksi Maria Wiikin Karstaava tyttö, Alexandra Frosterus-Såltinin Venematka hautausmaalle tai Arvid Liljelundin Lukeva eukko (melkoinen tykkimyssy!).
Vahvempaa eksotismia edustavat espanjalainen tanssin ja vatsatanssin kuvaukset – minun intressini tuntien en voi tietenkään olla etsimättä Espanjankuvauksia joka paikasta. Oscar Parviaisen Espanjalainen tanssijatar (Tango) jää mieleen, kuten Schjerfbeck-näyttelyssä miespotretti Espanjalainen (joka näyttää aivan samalta kuin espanjalaisen tanssin esittäjät lapsuuteni Pähkinänsärkijä-baletissa). Myös Gallen-Kallelalta löytyy muuten tyylipuhdas Espanjalainen tanssijatar , vaikkei se olekaan perusnäyttelyssä esillä.
Erityismaininnan ansaitsee myös perusnäyttelyn Kalevala-huone, jossa Gallen-Kallelan ikoninen Aino-triptyykki on kerrankin saanut hiukan syrjäisemmän paikan. Gallen-Kallelan taide on vaikuttanut uskomattoman voimakkaasti mielikuviimme Kalevalasta ja sen hahmoista. Tässä pääsee muistuttamaan itseään kuvista, jotka olivat olemassa ennen hänen aikaansa, esimerkiksi R.W. Ekmanin Ilmatar, Anders Ekmanin Väinämöinen (luonnoksessa hän soittaa muuten harppua! ) tai mielenkiintoinen kokoelma Kalevalahahmojen patsaita mm. Carl Eneas Sjöstrandin ja Johannes Takasen veistäminä. Huikean vaikuttavat ovat Heikki W. Virolaisen puuveistokset Ilman impi ja Marjatta 1960-luvulta: niiden edessä huomaan toivovani, että voisi hetkeksi poistaa mielestään kaiken, minkä yhdistää visuaalisesti Kalevalan hahmoihin ja nähdä ne yhtä raikkaina kuin Virolainen.
Kerrankin Kalevalan yhteyttä musiikkiin ei myöskään ole unohdettu. Salissa voi kuunnella Arja Kastisen kanteleensoittoa ja Anna-Kaisa Liedeksen johtaman opiskelijaryhmän pitkää runolaulunäytettä, sekä Ontrei Malisen kanteleen kopiota. Englanninkielinen Kalevalakin löytyy selailtavaksi.
Tove Djupsjöbacka
Ateneumilla on mainiot kotisivut, josta löytyy valtavasti kuvia ja tietoa sekä esimerkiksi lyhytelokuvia joistain Suomen taiteen tarina -näyttelyn perusteoksista. (Klikkaa myös tämän artikkelin linkkejä niin pääset suoraan kuvien äärelle!)
Kansallisgallerian teoksia voi selailla virtuaalisesti täällä.