Musta Aatami ja sumopainija-Väinämöinen

On jännittävää huomata, kuinka esityskokemukset vaikuttavat toisiinsa – kun kokee esitykseen, kiinnittää huomionsa aivan eri asioihin riippuen siitä, mitä on juuri sitä ennen nähnyt. Viime viikolla näin Ima Iduozeen uuden tanssiteoksen Garden of Eden Helsingissä Urb-festivaalilla. Tällä viikolla matkustin Tallinnaan nähdäkseni mahtipontisen Sünnisõnad-spektaakkelin, jossa Veljo Tormiksen monesti runolaulusta ammentava musiikki yhdistyy Peeter Jalakasin voimakkaaseen lavastus- ja ohjausnäkemykseen.

Mitä näitä kahta esityksiä yhdisti? Luomiskertomus. Iduozeen teos haki vaikutteita afrofuturismista ja esitti vaihtoehtoisia tapoja tulkita Aatamin ja Eevan ja käärmeen tarina. Kuvien voima on uskomaton – miksi miellämme niin helposti Aatamin ja Eevan valkoihoisiksi? Itseäni kiinnosti teoksessa erityisesti mahdollisuus tulkita sukupuoliroolit eri tavalla kuin mitä perinteisesti on tehty. Iduozee avasi tyylikkäästi monenlaisia tulkintatapoja ja antoi tilaa katsojan omille ajatuksille.

Sünnisõnad (Syntysanat) lähtee puolestaan Kalevalan luomistarinasta liikkeelle. Pääsköilintu, päivöilintu munii ja maailma syntyy, sen jälkeen huomio siirtyy Väinämöiseen ja Antero Vipuseen ja syntysanojen metsästämiseen. Nähtyäni juuri Garden of Edenin jäin miettimään kuvien voimaa myös Kalevalantulkinnoissa. Miksi palataan aina klassikkokertomusten äärelle? Tuntuu tärkeältä saada aina vain uusia esimerkkejä niiden tulkinnasta. Niin paljon kuin rakastankin esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan Kalevalamaalauksia, on häkellyttävää huomata, kuinka jää niiden vangiksi, eikä voikaan enää kuvitella Väinämöistä toisennäköiseksi kuin Aino-triptyykissä (malli oli muuten nimeltään Elias Ahtonen, tuttavallisemmin Rimmin Uljaska).

Sünnisõnad-esitys oli jännittävä yhdistelmä runolaulua ja siitä ammentavaa taidemusiikkia, massiivista kuorosointia ja suggestiivisia rumpuja, mutta erityisen mielenkiintoista oli kyllä ohjauksellinen ja visuaalinen anti. Tõnu Kaljuste vastasi Tormiksen musiikin koostamisesta tällaiseksi suurteokseksi. Käsittääkseni teokset oli myös osittain uudelleensovitettu, esimerkiksi annettu kuoro-osuuksia orkesterille. Orkesteriosuudet tulivat nauhalta, mikä toimi hämmentävän hyvin. Ylimenot kohtauksesta toiseen olivat sulavia.

Tilallisesti teos oli vaikuttava jo puitteiltaan ja mittasuhteeltaan. Esityspaikkana oli raaka suurrakennus Noblessnere valukoda, satama-alueella, joka on parhaillaan muuntumassa rosoisesta hienostuneeksi. Näyttämö oli valtava, ja käsitti useita kerrostumia syvyyssuunnassa – lavastaja-ohjaaja Peeter Jalakas pääsi useamman kerran yllättämään, kun näyttämön verhoja raotettiin paljastaen yhä uusia lavasterakennelmia mahtipontisessa mittakaavassa. Pidin erityisesti videoiden, fyysisten esineiden ja ihmisten yhdistelmistä. Välillä alkoi epäröidä, mikä oli videota ja mikä todellista. Oliko koivumetsä kankaalle heijastettu vai oikea? Oliko massiivinen kivipaasi videon aikaansaannos vai todellinen? Oliko varjo todellinen varjo vai ennalta kuvattua videota? Oliko näyttämöllä istuva hahmo oikea ihminen vai patsas? Vesi näyttämöllä jaksaa aina myös vaikuttaa, tästä tuli mieleen Kaija Saariahon Kaukainen rakkaus -ooppera upeine vesilavastuksineen.

Lavalla liikkuivat Von Krahl -teatterin näyttelijät sekä kaksi latvialaista tanssijaa. Varsinkin näyttelijöiden käytössä oli havaittavissa avantgarden rinnalla ironiaakin. Itse koin tärkeäksi omien kuvien ravistelemisen. Miksei Väinämöinen voisi olla tällainen, enemmän sumopainija kuin klassinen sankari? Miksei samassa kohtauksessa voisi esiintyä tyylikäs Antero Vipunen knallissa ja pikkutakissa? Ainoa näyttämöllinen elementti, jolle en millään lailla lämmennyt oli tanssiva shamaanirummuttajien ryhmä, se ei mielestäni tuonut kokonaisuuteen mitään lisää ja muistutti pikemmin kehnoista Lappi-turistimainoksista. Rumpujensoitto nauhalta oli sen sijaan massiivisen vaikuttavaa.

Sünnisõnad-kokonaisuuden musiikki koostui Veljo Tormiksen eri sävellyksistä, osa perustuen Kalevalaan ja kansanlauluihin. Osa oli abstraktimpaa orkesterisoittoa, jonka päälle lausuttiin Friedebert Tuglasin tekstejä. Suomalaiselle, viroa taitamattomalle katsojalle nämä tekstit eivät varmasti auenneet samalla tavalla kuin virolaiselle, mikä tavallaan heitti teoksen ymmärtämisen päälaelleen – minulle Kalevalatekstit olivat huomattavasti tutummat, virolaiselle varmaankin Tuglas.

Tormiksen kansanlaulutulkinnat ovat mielenkiintoisia. Musiikillisesti ei mennä hurjan kauas ydinmelodioista, rikastutetaan niitä harmonialla ja ravistellaan rummunsoitolla ja temperamenttisuudella. Pelkkiin tavuihin perusteleva Pärismaalase lauluke rumpusäestyksellä toimii kuin häkä. Pidemmissä runolauluteksteissä oli aika haasteellista saada selvää kuoron laulamasta tekstistä, jolloin runonlaulun merkitys tarinankerrontana vähenee.

Huikean tärkeä osa teosta olikin se, että runolaulua oltiin otettu mukaan myös toisessa muodossa. Vältän sanoja kuten autenttinen tai puhdas, mutta runolaulaja Ilona Korhosen osuuden myötä Sünnisõnad avasi kuitenkin oven siihen, mitä runolaulu voisi tarinankerronnallisessa kontekstissa olla. Korhonen esittää runolaulua tyylikkäästi. Joka sanasta saa selvää, hän kertoo aika lakonisesti antaen itse tarinan olla pääosassa. Itse pidän erityisesti siitä, että hän esiintyessään käyttää myös hieman pirteämpiä ja iloisia runolaulumelodioita, muistuttaen meitä siitä, ettei runolaulu ole pelkkää harrasta ja hidasta vaka-vanha-väinämöistä. Sünnisõnad-teoksessa Korhoselle oli annettu tarinankertojan rooli, hän istui koko esityksen ajan lavan etureunassa ja edesauttoi välillä tarinan etenemisessä. Parhaiten toimi perinteisimmät runolauluosuudet. Ennalta nauhoitetun kanteleen kanssa oli välillä hiukan sellainen olo, että laulaja joutui liikaa sopeutumaan nauhaan. Viimeisenä numerona kuultu Tormiksen Laevas lauldakse, inkeriläinen laulu sotaanlähtijöille oli tarinankerronnallisesti eri puusta veistetty, mutta erittäin koskettava, suurkuoron vastatessa esilaulajan säkeisiin.

Viro on kuorojen ja laulujuhlien luvattu maa, ja tässä suurteoksessa oli mukana kaksi ammattikuoroa, Viron filharmoninen kamarikuoro ja Viron kansallinen mieskuoro. Varsinkin mieskuoron sointi oli tässä teoksessa edukseen, ja kuorojen sijoittelu suuren rakennuksen parville oli tyylikäs. Tõnu Kaljuste johti kevyillä eleillä ja soitti vimmatusti rumpua. Kuorotyöskentelyssä avusti myös suomalainen kuoromestari Elisa Huovinen.

Kun miettii Tormiksen Kalevalatulkintoja ja hänen musiikkiaan ylipäänsä, suomalaiseksi vastineeksi nousee ainakin itselleni lähinnä Jean Sibeliuksen Kullervo. Siinä on samantyyppistä tarinankerrontaa ja suggestiivista mahtipontisuutta (välillä ketuttaa ettei ole mies eikä näin ollen koskaan saa olla mukana kajauttamassa Kullervo, Kalervon poikaa…). Tormiksen tuotokset ovat ajallisesti huomattavasti lähempänä nykyaikaa, ja niin ovat myös sortokaudet Viron historiassa. Veljo Tormis kuoli vuoden 2017 tammikuussa ja Helsingin Sanomien muistokirjoituksessaan Hannu-Ilari Lampila muistuttaa muun muassa kantaatista ” Lenini sõnad (Leninin sanat), johon hän otti Leninin teksteistä vain kansojen tasa-arvoisuutta ja itsemääräämisoikeutta koskevia kohtia. Koska tekstin kirjoittaja oli Lenin, kantaattia ei voinut moittia ideologisista syistä. Virolaiset osasivat olla ovelia sensuuria kierrellessään.” Tormis ehti nähdä Sünnisõnad-teoksen kantaesityksen vuonna 2015. 

Kun mietin Kalevalan uusia tulkintoja meidän ajassamme, näen Sünnisõnad-teoksen mielenkiintoisena poikkeuksena myös siinä, että se toi esille mytologisempia aspekteja: maailman luomista, Väinämöisen shamanastistista matkaa Antero Vipusen vatsaan. Monesti tuntuu, että Kalevalaa tulkitaan nykyään etenkin sen hahmojen pohjalta. Virkistävänä poikkeuksena nousee mieleeni lähinnä tv-sarja Rauta-aika, jossa etenkin Paavo Haavikon teksti on sopivan arvoituksellinen, jottei Kalevalan tutuista hahmoista tule pelkkiä kiiltokuvia.

Mielenkiintoista kyllä, Kullervo on hahmo, jota on erityisen ahkerasti tulkittu. Aulis Sallisen Kullervo-ooppera on vaikuttava teos, Tero Saarisen Kullervo-tulkinta Sibeliuksen musiikkiin niin ikään. Kullervo on varmasti hahmo Kalevalassa, jonka kohtaloon on suhteellisen helppo löytää vastineita nykyajassa. Odotan kuitenkin lisää näitä meidän aikamme Kalevalan uustulkintoja, meidän aikamme tulkintoja. Lisäksi tietysti sopii iloita siitä, että runolaulu on taas voimissaan! Oma sukupolveni ei ehkä tule edes ajatelleeksi, ettei runolaulua taitavia ammattilaulajia ole ollut Suomessa kovin pitkään.

Tove Djupsjöbacka

Veljo Tormis: Raua needmine. Nederlands Kammerkoor, joht. ja rumpu Tõnu Kaljuste:
https://www.youtube.com/watch?v=tFFNzWaXWmM

Vokaal Ensemble Kwartz: Laevas lauldaakse:
https://www.youtube.com/watch?v=-czxO8BHCL4

Lisää Ima Iduozeen Garden of Eden -teoksesta:

Maryan Abdulkarim: Eedenin puutarha