Jos joku ihmettelee, miksi minusta ei ole mitään kuulunut pitkään aikaan, kerrottakoon vielä tässäkin yhteydessä, että viimeiset kuukaudet kirjoitin raivotahdilla graduani, jonka jätin viime lauantaina. Erävoitto! Nyt ehtii jälleen jatkaa sen ulkopuolista elämää.
Tällä kertaa kyse oli siis viimeisestä opintosuorituksesta flamencologian maisterintutkintoa varten, jota olen suorittanut etäopintoina Barcelonan musiikkikorkeakouluun (ESMUC, Escola superior de música de Catalunya) viimeisen kahden vuoden ajan. Kyseessä on melko uusi koulutus, titteli Máster de flamenco on Espanjassa niin uusi, ettei ilmeisesti kaikissa virastoissakaan vielä tunneta. Flamencomaisterin suuntautumisvaihtoehtoja on kaksi: interpretación eli käytännön tekeminen (soitinvaihtoehtoina laulun ja kitaran lisäksi muun muassa piano, viulu ja puhaltimet) sekä flamencologia, jonka olen välillä kääntänyt muotoon “akateemista flamencoläppää”, kun termi ei luonnollisestikaan ole kaikille suomalaisille ollut täysin tuttu.
“Akateemista flamencoläppää” on siis tankattu viime vuosien aikana ahkerasti. Suomessa flamencologian voi myös selittää termillä monitieteinen opintokokonaisuus aiheena flamenco, koska kyseessähän ei varsinaisesti ole tietoala vain tietyn aiheen käsitteleminen eri näkökulmista. Opintoihin kuului muun muassa flamencon historiaa, sosiologiaa, yritystoiminnan ja opetuksen tarkastelua, sekä tietysti syventyminen pyhään kolminaisuuteen eli lauluun, tanssiin ja kitaraan omine kursseineen. Etäopinnoiksi kokonaisuus toimi hämmentävän hyvin lukemistoineen ja tehtävineen – keskustelufoorum kävi kuumana etenkin ensimmäisenä vuonna, jolloin sitä kautta sai paljon ylimääräistä osaamista, ja oli mahdollisuus esittää omia kysymyksiä suoraan opettajille.
Flamencologia-termin vakiintui käyttöön 1950-luvulla, kun Anselmo González Climent julkaisi sennimisen kirjan vuonna 1955. Omissa silmissäni flamencologia on ehkä edustanut tietynlaista nörtteilyä, esimerkiksi oikeiden vastausten antamista eri tyylilajien alalajeista ja vastaavaa: “Onko tämä nyt soleá de La Serneta vai Joaquín el de la Paula? Mitä fandangon lajia kuuluisa Serenoke-letra oikein edustaa? Lasketaanko soleá de Charamusco soleá apoláksi vai onko se ”tavallinen” soleá de Triana?” Mielenkiintoisia kysymyksiä sinänsä, mutta aika mustavalkoisia, annetaan ikään kuin oikeita ja vääriä vastauksia.
Flamencologian opinnoissa keskityttiin huomattavasti suurempiin linjoihin, perinteiseen tieteelliseen kriittiseen ajatteluun. Mitä flamenco on, mitä edes tutkimme? Kuinka voidaan tietää mitään tanssista, jota harrastettiin 1600-luvulla? Kuinka historiankirjoituksessa vaihtelee kulta-ajat ja rappioajat? Mitä flamencon liittäminen Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon tarkoittaa?
Olin positiivisesti yllättynyt jo nähdessäni tämän tutkinnon sisällön ja sen opettajat, joiden joukossa useita alan johtavia asiantuntijoita – eikä pelkästään espanjalaisia, saati andalusialaisia. Galicialainen Faustino Nuñez (mainion Flamencopolis-sivuston ylläpitäjä) vastasi useista kursseista, kuten myös murcialainen Guillermo Castro Buendía, kannustava graduohjaajani. Historiaa opetti saksalainen Rolf Becker ja sosiologiaa yksi alan ehdottomia huippuja, itävaltalainen Gerhard Steingress, opettajista ehdottomasti vaativin.
Opintojen aikana muun muassa analysoitiin tapaa kirjoittaa eri flamencohistorian suurista nimistä, flamencon liiketoimintaa muun muassa managementin ja tiedotuksen näkökulmista, flamencolaulun tieteokoneavusteista analyysiä, musiikin käyttöä Carlos Sauran ja Antonio Gadesin klassikkoelokuvassa Veren häät jne. jne. ine. Itse opin valtavasti uutta, ja sain myös luettua kaikenlaista materiaalia, joka on lojunut hyllyillä odottamassa. Ilman deadlinea kaikkia kirjoja ei esimerkiksi meinaa saada luettua…
Opiskelukieli oli koko ajan espanja ja gradunikin kirjoitin espanjaksi, mikä oli varmaan aika uhkarohkeaa ottaen huomioon millä tasolla kielitaitoni oli opintoja aloittaessa. Olen oppinut espanjaa käytännön kautta lähinnä puhumalla flamencoihmisten kanssa. Se, että kokee selviävänsä sujuvalla espanjalla paikan päällä ja osaa tulkata flamencotunteja tai -luentoja ei vielä tarkoita että selviää tuosta noin akateemisesta espanjasta. Mutta oppiihan sitä matkan varrella! Haastavinta oli ehdottomasti historialliset lähteet – kun pitäisi ymmärtää jotain karnevaalien olemuksesta 1700-luvulla ja joutuu katsomaan joka toisen sanan sanakirjasta… Akateeminen espanja on kyllä välillä omasta mielestäni turhankin koukeroinen, enkä omassa lopputyössäni kyllä onnistunut tavoittamaan sitä tyyliä ollenkaan. Mutta ainakin kielitaito kehittyi valtavasti, kun vain kirjoitti ja kirjoitti, tarkisti sanoja ja sanontoja, korjasi virheitä ja kirjoitti taas.
Graduni paisui lopulta 236-sivuiseksi ja käsitteli flamencotanssin opetusta Suomessa. Alusta asti oli selvää, että lopputyössäni tutkin suomalaista flamencokenttää. En nähnyt mitään järkeä siinä, että lähtisin tässä vaiheessa esimerkiksi kenttätyöhön johonkin pieneen espanjalaiskylään (niin mielenkiintoista kuin se olisikin), kun on mahdollisuus kirjoittaa auki uutta tietoa suomalaisesta flamenconkentästä, alasta johon on itse perehtynyt perinpohjin viimeisen 20 vuoden ajan.
Näkökulmaksi valikoitui lopulta flamencotanssi ja sen opetus, mikä ei liittynyt pelkästään Suomeen vaan myös siihen, kuinka vähän konkreettista tietoa flamencotanssista ja sen opetuksesta on saatavilla. Välillä revin hiuksiani, kun opinnoissa tanssia käsitellessä annettiin pitkiä sanastoja, joista puolet termeistä ei mielestäni kuulu nykyopetukseen ollenkaan (kuka käyttää termiä desplante?), tai didaktiikassa tutkiskeltiin 1700-luvun hovitanssiopuksia. Olisi jo aika kertoa konkreettisesti, mitä flamencotanssin kentällä tapahtuu nykyään. Toivoa antoi esimerkiksi Estefania Brao Martinin mainio väitöskirja ja itse asiassa myös suomalainen Mariana Siljamäen väitöskirja. Niistä lisää myöhemmin, koska suunnitelmissa on esitellä joitain tärkeitä ja mielestäni aika tuntemattomia lähteitä ja tutkijoita myös täällä blogissa. Gradu paisui niin valtavaksi, koska koin tärkeäksi liittää siihen myös esittelevän luvun flamencon historiasta Suomessa, mikä ei ollutkaan mikään pieni työnsarka – ilman sitä nykyhetken ymmärtäminen olisi kuitenkin vaikeaa.
Loppukiri meni aika lailla tappotahtia, ja vasta johtopäätöksiä kirjoittaessa havahduin siihen, että tutkijana todellakin vedän johtopäätöksiä ja ehdotan kehitystoimenpiteitä alalle, josta olen itse osa. Analysoitavaksi joutuminen voi olla ihmisille rankkaakin. Itse kuitenkin koen, että tutkimus tekee alalle hyvää ja ehkä tuulettaa ajatuksia ja herättää tarvittavaa keskustelua. Olen hyvin kiitollinen kuudelle haastateltavalleni, jotka kertoivat rohkeasti ja avoimesti omista ajatuksistaan – ilman heitä gradua ei olisi syntynyt. Lämmin kiitos teille!
Loppujen lopuksi – mitä enemmän tietää, sitä vähemmän huomaa tietävänsä. Kun sanon perinteinen flamenco, huomaan pysäyttäväni itseni – hetkinen, määrittele perinteinen flamenco, mitä tarkoitat tällä termillä, viittaatko kenties Antonio Mairenaan vaiko… Tutkimus jatkuu. Ja arviointia odotellessa voi aina suunnitella valmistujaisbileitä…
Tove Djupsjöbacka
P.S. Ja jos joku mietti asiaa niin kyllä, tämä oli jo toinen graduni. Ensimmäinenkin käsitteli flamencoa, Helsingin yliopiston musiikkitieteen oppiaineesta vuonna 2006.