“Du får smör ovanför när du dör” on paitsi hyvä ruotsin kielen leveämmän ö-kirjaimen lausumisharjoitus myös terävä ruotsinnos tämän kirjoituksen otsikolle. Otsikko on lainaus työläislauluntekijä Joe Hillin laulusta The preacher and the slave ja ruotsinnos puolestaan Göran Greiderin mainiosta kirjasta Städerna som minns Joe Hill (Albert Bonniers förlag 2015).
Historia on aina kiinnostanut minua, mutta ennen tätä kirjaa en ollut juurikaan perehtynyt tarkemmin siihen kamppailuun, jota työläiset kävivät Yhdysvalloissa 1900-luvulla paremmista työ- ja elinolosuhteista. Jälleen kerran musiikki antoi hyvän syyn perehtyä syvällisemmin johonkin aiheeseen – halusin tietää enemmän lauluntekijä Joe Hillistä, ja kaupan päälle tuli aimo annos työläis- ja siirtolaishistoriaa, asioita jotka valitettavasti ovat ajankohtaisia edelleen.
Työläisestä myytiksi
Joe Hill (1879–1915) tuli sepittämistään lauluistaan niin kuuluisaksi, että hänen legendansa elää edelleen. Hänen kuolemansa jälkeen tehty muistolaulu I dreamed I saw Joe Hill last night nousi klassikoksi viimeistään kun Joan Baez esitti sen Woodstockissa vuonna 1969. Joe Hilliä ovat ihailleet ja ylistäneet niin Woody Guthrie kuin Bob Dylankin. Hänen legendaansa vaikuttaa kuitenkin voimakkaasti hänen traaginen kohtalonsa, hänet teloitettiin 36-vuotiaana Salt Lake Cityssä, tuomittuna murhasta. Hänen syyllisyydestä tai syyttömyydestä kiistellään edelleen.
Göran Greider lähestyy Joe Hillin elämää maantieteen avulla, ja hän on taitava opas. Hän vie lukijan mukanaan niin Chicagoon, San Pedroon kuin Salt Lake Cityynkin, sekä tietysti Ruotsin Gävleen, jossa Joe Hill syntyi Joel Hägglund -nimisenä. Greider pitää kirjan dramaturgiaa rautaisesti kädessään – se poukkoilee ajallisesti sinne ja tänne päättyen toki loogisesti kuolemaan. On selvä, että kirjoittaja näkee historiassa lukuisia ilmiöitä, jotka ovat myös nykypäivää, ja hän haluaa tehdä sen selväksi myös lukijalle. Chicagossa Greider tutustuu työläisten kamppailuun tänä päivänä. On halpatyövoimaa, kurjia olosuhteita, aina uusia siirtolaisia jotka ovat valmiita tulemaan töihin vähän huonommallakin palkalla. Onko mikään pohjimmillaan muuttunut edes Yhdysvalloissa? Puhumattakaan esimerkiksi Bangladeshin tilanteesta…
Siirtolaishistoriasta Göran Greider riisuu pätevästi mytifiointia, mikä ainakin Ruotsissa siihen on liitetty. Mikä kansakunta (tai uskonto) on yhteiskunnan alinta kastia, ketä haukutaan ja halveksutaan, se vaihtelee historian mittaan. Muistutus siitä, että juuri ruotsalaiset olivat aikoinaan niitä kaikkein halveksutuimpia, on varmasti paikallaan. Mielenkiintoista Yhdysvaltain historiassa on myös se, miten saksalaisten osuus siirtolaishistoriassa on pyritty pyyhkimään pois kokonaan, heitä oli 1900-luvun alussa valtavasti esimerkiksi Chicagossa.
Toinen tabu johon Göran Greider pureutuu terävästi on homoseksuaalisuus. Hänen mukaansa ainakin työläispiirit olivat huomattavasti suvaitsevampia näissä asioissa ennen kuin 1950-luvun amerikkalainen ihanneperhe pääsi vakiintumaan. Greider pohdiskelee, oliko myös Joe Hill homo ja olisiko sen piilottaminen vaikuttanut hänen traagiseen loppuunsa – oliko tärkeämpää antaa Joe Hillin legendan elää kuin säästää henkensä mutta joutua paljastamaan seksuaalinen suuntauksensa, joka olisi tehokkaasti tahrinut hänen maineensa? Tämän kirjan kirjoittaja kysyy näitä kysymyksiä tyylikkäällä tavalla, antamatta liian selkeitä vastauksia. Hän muistuttaa siitä, että kuolemantuomiokin oli luokkayhteiskunnan antama tuomio – valamiehistössä istuakseen piti olla tietty määrä omaisuutta, joten työväenluokan edustajia siellä ei tietenkään nähty.
Väkivallan historiaa
Greiderin kirja antaa 1900-luvun alun tapahtumista erittäin väkivaltaisen kuvan – lakkoja, mellakoita ja kuolemaa. Siirtolaisuus ja kansainvälisyys ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia teemoja. Joe Hill oli aktiivinen organisaatiossa nimeltä IWW, Industrial Workers of the World, joka oli nimenomaan kansainvälinen työväenorganisaatio, joka kutsui kaikki kansalaisuudet tervetulleeksi riveihinsä. Näin ei suinkaan kaikissa organisaatioissa ollut, esimerkiksi kiinalaiset olivat siihen aikaan yhteiskunnan alinta kastia, IWW pyrki puolustamaan myös heidän oikeuksia. Mielenkiintoisia ovat myös tarinat siirtolaiten saapumisesta New Yorkin Ellis Islandille ja tiukka järjestäytyminen roduittain!
Monet siirtolaiset jättivät menneisyytensä aavan meren toiselle puolelle, eikä tuttujenkaan taustoista uudessa maassa välttämättä tiedetty paljon. Kuinka olisimme voineet tietää, että yhtäkkiä kaikki tulevat haastattelemaan meitä ja haluavat tietää Joe Hillista aivan kaiken, kommentoivat hänen aikalaisystävänsä, joita on jututettu lukuisia aiempia Joe Hill -kirjoja varten. Ajatus on vapauttava – taustaa ei ole pakko kantaa loputtomiin mukaansa, saa aloittaa alusta jos haluaa. Monet siirtolaiset toki myös katosivat jäljettömiin Yhdysvalloissa, heidän joukossaan Joen oma veli, jonka kohtalosta ei tiedetä mitään.
Laulut jäävät eloon
Entäs se itse musiikki? Musiikista tuli tärkeä osa IWW:n toimintaa, Joe Hill teki omia lauluja ja kirjoitti uusia napakoita ja kannanottavia tekstejä ajan iskelmiin ja vapaakirkkosävelmiin (hänen perheensä Ruotsissa oli uskonnollisesti aktiivinen). Musiikilla oli suuri voima. Kuten Hill itse kirjoitti kirjeessä: ”Vaikka pamfletti olisi kuinka hyvä tahansa, se luetaan silti vain kerran – mutta laulu, se opitaan ulkoa ja lauletaan yhä uudelleen” (allekirj. suom.).
Kirjassa on lukuisia hienoja sitaatteja Joe Hillin kynästä sekä niiden hyviä, värikkäitä ruotsinnoksia. Suuren vaikutuksen tekee Joe Hillin leikkisä ja rikas englannin kieli – hän tuli todellakin kuuluisaksi englanninkieliseksi lauluntekijäksi asuttuaan ainoastaan kahdeksan vuotta uudessa maassa! Hän oli siis mitä ilmeisimmin suuri kielilahjakkuus, koska myös hänen ruotsin kielensä säilyi elävänä ja monivivahteisena loppuun saakka. Lahjakkuutta löytyi monelta saralta – hän soitti ainakin viulua ja pianoa, välillä hän saattoi elättää itsensä baaripianistina huonomaineisimmissakin kapakoissa. Myös hänen satiirisia piirroksiaan on mukana (jotkut muistuttavat hämmentävästi Lassi Rajamaan tyyliä!).
Tiesitkö muuten, ettei mustille sallittu lippujen ostaminen Titanicin kohtalokkaalle neitsytmatkalle? Sellainenkin yksityiskohta tuli tästä kirjasta opittua. Joe Hillin muisto elää edelleen, tänään opin Wikipediasta myös sen, että kirjailijat Stephen ja Tabitha King antoivat lapselleen nimen Joseph Hillstrom King Joe Hillin mukaan! (Joe Hill vanhempi otti aikoinaan Amerikassa nimen Joseph Hillstrom, joka sittemmin lyheni Joe Hilliksi). Nuorempi King on jopa kirjoittanut kirjoja taiteilijanimellä Joe Hill, välttääkseen kuuluisien vanhempiensa nimeä. Joe Hillin tarina siis jatkuu edelleen.
Viimeisenä elinpäivänään Joe Hill runoili oman testamenttinsä, näyte hänen kauniista englannin kielestään:
My will is easy to decide
For there is nothing to divide
My kin don’t need to fuss and moan
”Moss does not cling to rolling stone”
My body? Oh, if I could choose
I would to ashes it reduce
And let the merry breezes blow
My dust to where some flowers grow
Perhaps some fading flower then
Would come to life and bloom again.
This is my Last and final Will.
Good Luck to All of you
Joe Hill
Tove Djupsjöbacka
Joe Hillin kuuluisin laulu The preacher and the slave (tunnettu myös nimellä Pie in the sky) sekä vähän taustatarinaa:
Läpimurto Casey Jones the Union Scab, tässä ruotsinkielisenä versiona Casey Jones Strejkbrytaren, esittäjänä Lucas Stark:
Muistolaulu I dreamed I saw Joe Hill last night:
Joan Baez, Woodstock 1969:
Bruce Springsteen, Florida 2014:
Nykyajan Joe Hill voisi olla esimerkiksi brittiläinen Billy Bragg, tässä hän esiintyy Labour-johtaja Jeremy Corbynin puolesta vuonna 2016:
Tabloidilehtiä kritisoivan Never buy the Sun -laulun sanat löytyvät täältä:
http://unionsong.com/u714.html