Parin vuoden tauon jälkeen oli jälleen aika nousta Folklandia-laivaan. Laivaan, jossa näyttävät viihtyvän kaikki – vanhat ja nuoret, kansanmuusikot ja kansantanssijat, pelimannit ja ammattilaiset. Kerrankin löytää itsensä siitä onnellisessa tilanteesta, että suurin osa väestä ovat siellä rakkaudesta itse asiaan. Ei tarvitse puolustella tarjontaa kellekään. Siitä sopii vain rauhassa nauttia.
Huomasin itse palaavani risteilyn aikana säännöllisesti sanaan yhteisöllisyys. Mietin myös sen mahdollisia varjopuolia. Jos on kiinnostunut kansanmusiikista ja kansantanssista, pitäisi päästä mahdollisimman helposti sen pariin – tietty sisäänlämpiävyys leimaa edelleen monia yhteisöjä (eikä pelkästään tällä alalla). Folklandia-risteilyhän myydään aina välittömästi loppuun, joten sinne voi tulokkaiden olla vaikeaa päästä mukaan. Ja ehkä jotkut eivät edes uskalla yrittää?
Folklandia-gaala oli tänä vuonna komeasti järjestetty. Esiintyjävalinnat olivat hienot: Pekko Käppi on aina mies paikallaan, ÄijäKanteleet huomionarvoinen uusi ja pirteä ilmiö. Tanssijoista etenkin Kirjavat teki suuren vaikutuksen: ei välttämättä tarvita muuta kuin tunneherkyyttä ja huikeaa tanssitaitoa, ja se on siinä. (Tosin, jos et ole nähnyt vielä heidän koskettavaa teosta Wiipurin rinkeli, suosittelen lämpimästi!) Puhti-duo piti ohjelman ohjat käsissään aivan erinomaisella tavalla juhlapuheista melkutukseen – mitä ihmettä näihin tilanteisiin keksittiin, ennen kun Puhti oli olemassa…? Gaala on hyvä alku, mutta kyllä kansanmusiikki ja kansantanssi tarvitsisi sellaisen tapahtuman kuin Ruotsin Folk- och världsmusikgalan, joka olisi avoin suurelle yleisölle, ei vain omalle yhteisölle. Palkintokategoriatkin pitäisi avata eri tavalla, jotta ne kiinnostaisivat ulkopuolisia, ettei gaalassa nähdä vain järjestöjä palkitsemassa avainhenkilöitään, vaikka se olisi kuinka ansaittua. Vuoden kansanmusiikkilevy on tässä lupaava alku, joka tänä vuonna ymmärtääkseni aktivoi äänestäjiä entistä enemmän.
Itse ohjelmatarjontaan mahtui jälleen monia hienoja kokemuksia. Uusi laiva oli ensin melko hämmentävä, ennen kuin alkoi ymmärtää esiintymispaikkojen luonnetta. Sama laiva lienee käytössä ensi vuonna joten sen kanssa on vain elättävä, mutta kehitettävää olisi. Itse pidin etenkin konferenssikannesta keskittyneen kuuntelun konserttisalina. Monessa esiintymispaikassa oli kuitenkin ongelmia, joihin toivottavasti löytyisi erilaisia ratkaisuja. Etenkin pubilava oli mielestäni aika sietämätön – lava pitkän käytävän päässä ja meluun häviävä musiikki.
Yksi omista Folklandia-vinkeistäni on yleensä tsekata pohjoismaiset esiintyjät. Niitä on mukana vain harvoja ja valittuja, mutta yleensä korkealaatuisia – sellaisia, joista ei vielä ole kuullutkaan, mutta joihin todella kannattaa tutustua. Tänä vuonna risteilyn huippuhetkiä vastasi huikea Erlend Viken Trio – norjalainen, ruotsalainen ja Norjassa kasvanut suomalainen tarjosivat huippumusisointia, hyvää meininkiä ja kaikki vielä tunteella. Itse ihailin etenkin Jonas Blechmanin huipputaitavaa sellonsoittoa, ja sen monipuolista käyttöä yhtyeessä. Myös ruotsalainen Kolonien oli kiinnostava. Itse olin etukäteen tutustunut enemmän heidän poliittisiin mielipiteisiinsä kuin itse musiikkiin, mutta musiikkikin oli mainiota, etenkin hienolla folk-viulusoitolla höystettyä reggaeta.
Kotimaisesta tarjonnasta huippuhetkiin lukeutui Pirnales, yhtye joka on esiintynyt viimeksi 20 vuotta sitten! Itse en ollut koskaan aiemmin saanut tilaisuutta kokea tätä legendaarista yhtyettä elävänä, joten olen kiitollinen tästä aikamatkasta. Paketti on aivan erinomaisen toimiva – laadukasta ja tiukkaa soittoa, omaperäisiä sävellyksiä jotka istuvat pelimannimusiikin jatkumoon ja toimii tanssitilanteessa. Soittajisto hehkui nuorekasta innostusta palatessaan ajassa taaksepäin ja kahdenkymmenen vuoden lisäkokemus lauteilla kuului myönteisellä tavalla. Joukosta löytyy todella kovia nimiä kuten Jouko Kyhälä, Markku Lepistö, Marianne Maans, Pekka Pentikäinen ja niin edespäin, moni heistä myös erinomaisen sävelkynän omaava. Tällä kertaa nautin erityisesti Sinikka Kontion timmistä pelimannityylisestä kanteleen soitosta.
Muista kotimaisista vaikutuksen teki erityisesti – ja aivan eri syistä – Tsuumi Sound System sekä Pajolaine. Pajolaine on piristävä esimerkki siitä, miten kansanlaulut saadaan todella lähelle kuulijaa. Esikoislevy on tekeillä, mutta tämä laulajaduo kannattaa kokea livenä. Tsuumi Sound System puolestaan edustaa suurta, mahtipontista ja taitavaa nykykansanmusiikkia. Osittain bändi piti tsekata nähdäkseen, miten selvitään klo 2.30 alkavasta keikasta… Hienosti. Etenkin basisti Tarmo Anttilalla riitti energiaa vaikka kuinka monen edestä – siinäpä esiintyjä josta sopii ottaa mallia, turhaan ei lavaliikunnasta säästellä vain annetaan tulla sydänjuuria myöten.
Ajattelin jälleen yhteisöllisyyttä nähdessäni, miten innostunut yleisö otti Tsuumi Sound Systemin omakseen. Ei tämäntyyppisellä bändillä varmaan kovin monta keikkaa vuodessa ole, jolloin he saavat loistaa tähtinä omiensa joukossa. Yökerhon tanssilattia täyttyi välittömästi heidän aloittaessa ja kuulijat kannustivat väsymättä. Sitä se voi parhaimmillaan olla, omiensa joukossa oleminen.
Tove Djupsjöbacka