Aloitessani flamencologian opinnot Barcelonan musiikkikorkeakoulussa hiukan hymyilin. Pakollisiin opintoihin kuului tietysti kurssi nimeltä flamencon historia Kataloniassa. Enää ei hymyilytä niinkään paljon – kyseinen kurssi avasi nimittäin mielenkiintoisella tavalla näkökulmia katalonialaiseen flamencoon, mutta myös flamencon historiankirjoitukseen yleisesti ottaen.
Espanja koostuu lukuisista eri alueista, joista jokaisella on oma historiansa, kulttuurinsa ja paikallispiirteensä. Flamenco tulee Andalusiasta mutta on levinnyt muuallekin, lähinnä isoihin kaupunkeihin ja alueille, joihin muutti runsaasti andalusialaisia siirtolaisia 1900-luvulla. Tämä tuntuu tavallaan selkeältä, mutta kun otetaan tarkasteluun Katalonia, kuvaan tulee heti lisää sävyjä.
Flamenco rantautui Kataloniaan jo samaan aikaan kun sen olemassaolosta voidaan ylipäänsä puhua, eli 1700-luvulla. Kaikki espanjalainen oli muotia Espanjassa 1700-luvun lopulla ja erityisesti 1800-luvun alussa, osittain vastareaktiona Napoleonin valloitukselle. Omaa osaansa muotivirtauksissa näytteli myös Cortes de Cádiz eli Espanjan vapaussodan aikaan vuosina 1810–1814 toiminut parlamentti, jossa laadittiin demokraattinen perustuslaki. Koska se kokoontui nimen omaan Cádizin provinssissa, andalusialaisuus tuli tutuksi koko Espanjasta tulleille edustajille, jotka veivät sittemmin muodin mukanaan kotiin.
Kaikki muotivirtaukset levisivät tietysti myös Katalonian pääkaupunkiin Barcelonaan, joka oli metropoli ja merkittävä kulttuurikaupunki. Missä työt, siellä taiteilijat, joten moni flamencotaiteilija muutti Barcelonaan. Flamencon roolista Barcelonan viihde-elämässä voi muodostaa kuvan lehti-ilmoitusten perusteella. Esimerkiksi Alcázar Español -viihdeteatterissa saattoi 18.1.1892 nähdä samassa esityksessä pantomiimia, zarzuelaa, espanjalaisia tansseja, flamencolaulua ja komediateatteria!
Suuria nimiä
Flamencon suurista nimistä Kataloniassa on mainittava ainakin kaksi. Borrullin flamencoklaanin perustaja oli kitaristi Miguel Borrull (1864–1926), jonka viidestä lapsesta kaikki ryhtyivät flamencotaiteilijoiksi. Heidänkin lapsistaan osa on jatkanut flamencosukua. Dolores-tyttären perhe muutti sittemmin Kanariansaarille, ja heistä polveutuu Suomessakin vieraillut tanssitaituri María Juncal.
Isä-Miguel oli muun muassa legendaarisen laulajan Don Antonio Chacónin suosikkisäestäjä ja teki tämän kanssa levytyksiäkin. Hän syntyi Valencian provinssissa mutta muutti Barcelonaan 1910-luvulla ja ryhtyi heti myös yrittäjäksi, kuuluisan Villa Rosa -esiintymispaikan pitäjäksi. Tytär Julia jatkoi sen pyörittämistä isänsä kuoleman jälkeen. Jos on nähnyt Julio Romero de Torresin kuuluisan taulun nimeltä Alegrías, on nähnyt juuri hänen muotokuvansa. Miguel Borrull nuorempi jatkoi isänsä jalanjälkiä kitaristina, vähintään yhtä kuuluisana.
Sitten se ilmiselvä flamencon suurnimi: legendaarinen, maailmankuulu tanssija Carmen Amaya syntyi juuri Barcelonassa noin vuonna 1918. Hänen elämäntarinansa on kerrottu jokaisessa flamencosta kertovassa kirjassa, mutta jos Amaya ja Barcelonan flamencohistoria kiinnostaa, kannattaa katsoa Francisco Rovira-Beletan elokuva Los Tarantos vuodelta 1963!
Elokuva on näkemisen arvoinen jo itsensä Amayan takia, joka näyttelee yhtä pääosista. Mutta itselleni vielä merkittävämpi on se kuva, jonka elokuva antaa Somorrostrosta, Barcelonan romanikortteleista, jotka tuhottiin täysin vain pari vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen. Elokuvassa voi nähdä Amayan tanssivan muun muassa taranton, hänen kehittämänsä flamencotanssin tyylilajin.
Sodan jälkeinen nostalgia
Espanjan sisällissota oli Barcelonalle ja koko Katalonialle todella kova isku, ja siihen loppui yksi flamencon kultakausi. Seurasi lama, ja viihde-elämä etsi uusia muotivirtauksia. 1960-luvulta lähtien flamenco koki Kataloniassa uuden tulemisen, nimittäin peñoissa. Peña flamencaa voisi kuvata yhteisöksi, henkiseksi kodiksi ja kokoontumispaikaksi.
Andalusiasta oli tullut paljon siirtolaisia Kataloniaan töiden perään, eivätkä he suinkaan sijoittuneet ainoastaan Barcelonaan vaan myös lukuisiin pieniin tehdaskaupunkeihin koko alueelle. Monella pienellä paikkakunnalla andalusialaiset hakivat identiteettiään ja ylläpitivät andalusialaista kulttuuria perustamalla peñoja. Peñat keskittyivät etenkin flamencolauluun ja järjestivät aktiivisesti festivaaleja ja laulukilpailuja. Edelleen paikkakunnat kuten Cornellà de Llobregat, L’Hospitalet ja Badalona vetävät flamencon ystäviä puoleensa. Peñojen historiaakin perehtyessä kohtaa hienovaraista tasapainoilua identiteettikysymyksissä. Miten flamenco tässä yhteydessä suhtautuu andalusialaisuuteen? Entä katalonialaiseen nationalismiin?
Katalonian flamencohistoriaan liittyy myös alalaji nimeltä rumba catalana, joka kehittyi flamencorumban pohjalle. Rumba flamenca on flamencoon kuuluva tyylilaji, rumba catalana puolestaan sen pohjalta kehittynyt ja sen ulkopuolelle loitontunut tyylilaji, jonka muodostavat yksittäiset kappaleet, monesti kuuluisine kertosäkeineen. Rumba catalanan synty voidaan ajoittaa 1960-luvulle, jolloin kuubalainen musiikki ja rock olivat alueella suurta muotia. Sen esittäjät eivät myöskään ole flamencoartisteja vaan keitä tahansa (hyviä) muusikkoja, superkuuluisiksi tulivat muun muassa Peret, El Pescaílla, Rumba Tres ja Gato Pérez. Tämän genren pohjalta ammentavat edelleen esimerkiksi Gypsy Kings, Manu Chao ja Ojos de brujo.
Nykyaika
Katalonialaisen flamencon laatua ei nykyaikana voi mitenkään kiistää – ovathan alueelta kotoisin sellaiset suuret tähdet kuin Miguel Poveda, Mayte Martín, Duquende, Chicuelo ja niin edelleen. Peñojen Kataloniassa laulun painoarvo on ollut suuri, ja alueelta tuntuukin tulevan enemmän muusikkoja kuin tanssijoita. Kun tarkkailee esimerkiksi Barcelonassa toimivan El Dorado -flamencoseuran ohjelmaa, perinteisillä lauluresitaaleilla, luennoilla ja keskustelutilaisuuksilla on suuri rooli verrattuna tanssiin.
Nykyään oman lisänsä Barcelonan flamencokenttään tuo myös ammattikoulutus – muusikot voivat perehtyä flamencoon ammattimaisesti Taller de Músics- sekä ESMUC-kouluissa (Escola superior de música de Catalunya). Esmucissa on ollut opiskelijavaihdossa laulaja Anette Åkerlund, ja juuri sinne minäkin suoritan flamencologian opintojani.
Barcelonassa asuvista flamencotanssijoista mainittakoon muun muassa Marco Floresin ryhmässä vaikuttanut sevillalainen José Manuel Álvarez, joka on vastikään perustanut kaupunkiin uuden flamencokoulun Espacio Flamenco La Capitana. Jututtaessani Álvarezia flamencon tilanteesta Barcelonassa hän totesi ammattilaisen jäävän siellä hiukan yksin verrattuna esimerkiksi Madridiin ja Sevillaan, jossa toimii lukuisia kollegoja. Töitä riittää eri tablaoissa ja suuremmillakin lavoilla kuten Palau de la Música Catalanassa (yksi maailman kauneimpia konserttisaleja muuten, maksaa vaivan käydä ihan salin takia).
Miguel Poveda on tällä hetkellä flamencomaailman suurimpia tähtiä. Hänen diskografiassaan kannattaa tässä yhteydessä tutustua erityisesti levyyn nimeltä Desglaç (2005), jossa kaikki kappaleet ovat katalaanin kielellä. Ei omia suosikkilevyjäni, mutta mielenkiintoinen näyte katalonialaisesta flamencosta.
Mayte Martín on flamencoartistina harvinaisen laaja-alainen ja on levyttänyt paljon musiikkia myös muista genreistä kuten bolerosta. Ei kuitenkaan katalaaniksi, mistä häntä on arvosteltukin. Hän on kuitenkin saanut kritiikkiä etenkin Andalusian suunnasta: ”Kärsin andalusialaisesta rasismista. Jos on katalonialainen eikä edusta mitään koulukuntaa eikä ole maestroja tai perinnettä omassa perheessä, se ei tunnu sopivan yhteen sen tosiseikan kanssa, että on flamencolaulaja. Minkä minä sille voin, että olen oppinut erilaisella tavalla, että en ole laulanut kadulla lapsesta asti tai kuullut muiden laulavan, että olen oppinut laulamaan levyjen avulla?”
Tove Djupsjöbacka
Artikkeli on julkaistu aiemmin Letra-lehdessä 2/2017.
Manuel Vallejo, säestäjänään Miguel Borrull:
Otteita Los Tarantos -elokuvasta:
Mayte Martin:
Miguel Poveda, ote katalaaninkieliseltä Desglaç-albumilta: