Vanhan musiikin ja erilaisten perinnemusiikkien yhdistäminen tuntuu olevan nyt juuri hyvin ajankohtainen ilmiö Suomessa. Kansanmusiikin saralla voisi mainita esimerkiksi Kreeta-Maria Kentalan, Ilkka Heinosen ja Krishna Nagarajan projektit, kauempaa vaikutteita ovat hakeneet muun muassa Suomalainen barokkiorkesteri yhteistyössään ney-huilisti Kudsi Ergunerin kanssa. Helsingin barokkiorkesteri aloitti yhteistyön fadolaulaja Ricardo Ribeiron kanssa vuonna 2015 ja uusimmalla vierailulla (L’amour de loin, Musiikkitalo 28.10.) tutkiskeltiin yhdessä muitakin musiikkivaikutteita.
Itse en ollut kuullut Ribeiroa livenä aikaisemmin ja jäin kaipaamaan pientä esittelyä hänen omimmasta osaamisestaan heti alkuun. Konsertin päätteeksi matka vei kyllä Portugaliin, mutta silloin olin vähän jo jäänyt kaipaamaan hänen musiikillista äidinkieltään. Ribeiro on laulajana hämmästyttävän monipuolinen, hän lauloi reippaasti sekä barokkiohjelmistoa että arabialaista musiikkia. 1200-luvun Cantigas de Santa Maria -kokoelman kappaleessa hänen osaamisensa tarinankertojana pääsi kaikista parhaiten oikeuksiinsa, ja tässä voikin nähdä parallelleja fado-lauluun, jossa nimen omaan kerrotaan tarinaa värittäen sitä monipuolisesti ja tunteellisesti, perusmelodian ollessa monesti aika yksinkertainen. Keskiaikainen galicias-portugalilainen kieli soi kauniisti hänen tulkinnassaan.
Barokkiohjelmistossa Ribeiron soundi oli ensin todella yllättävä, mutta samaan aikaan jäin miettimään, kuinka helposti jäämme odotusten, muotien ja kaavojen vangeiksi eri musiikkikulttuureissa. Miksei barokkiohjelmistoa voisi laulaa näinkin? Lauletaanhan sitä klassisella äänenmuodostuksellakin hiukan eri tavoin suoraviivaisemmasta oopperavibratoon. Mietin flamencolaulua, jossa tietyt esimerkit ovat nousseet niin dominoiviksi, että helposti luulee, ettei muita tyylejä ole olemassakaan – flamencossa voimakas, lähes huutava äänenkäyttö on aika lailla jyrännyt lyyrisemmän äänenkäytön.
Palatakseni Helsingin barokkiorkesterin ja Ricardo Ribeiron konserttiin, se painottui erityisesti arabialaiseen musiikkiin, joka on luonnollisesti vaikuttanut koko Välimeren musiikkiin ja Iberian niemimaahan, jossa muslimien valtakausi 700-luvulta 1400-luvulle oli eräänlaista kulta-aikaa (niin vaarallisia kuin tällaiset kulta-aikamääritelmät ovatkin historiaa kirjoittaessa. Kannattaa kuitenkin perehtyä tähän kauteen, jos edelleen kuvittelee kaiken sivistyksen tulevan Euroopasta!) Ribeiro laulaa kauniisti ja hyvällä tyylitajulla myös arabialaista ohjelmistoa, vaikka välillä jäin kaipaamaan hiukan terävämpää soundia, enkä voinut olla toivomatta, että orkesteri tekisi yhteistyötä myös tämän musiikkiperinteen kovan luokan spesialistin kanssa.
Konserttia myytiin pitkälti karismaattisen solistin kasvoilla mutta vielä suurimpia sankareita olivat mielestäni vierailevat muusikot sekä itse Helsingin barokkiorkesteri, joka todella haastoi itsensä heittäytymällä arabialaisen musiikin vietäväksi. Ud-luutun soittaja Ihab Rahwan oli taitava, ja olipa korvia puhdistavaa kuulla luutun intonaatiota, paljon hiveleviä mikrointervalleja. Erityisen karismaattinen ja mukaansatempaava oli perkussionisti Jarrod Cagwin, joka myös maustoi hauskasti Rameaun sarjaa oopperasta Naïs ja eritysesti sen Tambourin-osaa maukkaalla tamburiininsoitolla (tamburiini on huikean hieno soitin, kun sitä soitetaan näin sävykkäästi). Marcos Magalhães piti ohjaksia taitavasti käsissään ja oletan, että onnistunut orkesterin käyttö oli pitkälti hänen visionsa.
Arabialaisessa musiikissa ei käytetä harmonioita lainkaan. Kun sitä esitetään orkesterissa kyse on melodian tulkinnasta ja eri sointivärien kauniista yhdistämisestä. Tässä Helsingin barokkiorkesteria todella haastettiin ja kova svengi ja hyvä saatiin erityisesti tanssillisiin kappaleisiin. Todellista herkkua oli kuitenkin se, miten yksittäiset muusikot irroittelivat vuorollaan. Kuultiin sekä ensin yhdessä esitetyn melodiasta myös yksilöllisiä tulkintoja ja välillä ihan vapaita sooloilukohtiakin. Illan suurin huutomerkki oli ilman muuta rohkea Riitta-Liisa Ristiluoma alttoviulussa, joka loihti sooloillessaan soittimestaan aivan erilaista terää. Myös Laura Vikmanin vapautunut viulusoolo jäi mieleen. Orkesterisoitto sykki miellyttävästi ja vapaasti myös pitkissä riffipätkissä – muusikoilla tuntui olevan keskenään mukavaa, mikä on aina mukava yleisöllekin. Pääsivätpä muuten laulamaankin – hieno efekti, jota ei niinkään usein kuule tällaisissa yhteyksissä!
Soitto soi Musiikkitalon isossa salissa kauniisti, mutta jos itse saisin toivoa niin olisin ilman muuta halunnut kuulla sen aivan lähietäisyydeltä. Varsinkin Heidi Peltoniemen tyylikkäästi tulkitsema Marin Marais’n kappale tuntui hiukan yksinäiseltä suuressa salissa.
Vanhan musiikin ja eri perinnemusiikkien välillä on paljonkin yhteistä, ja ilmiöhän on näkynyt Euroopassa jo paljon ennen kuin se näkyi Suomessa aktiivisemmin. Jordi Savallilla esimerkiksi löytyy mielenkiintoisia musiikillisia kohtaamisia vaikka kuinka. Työtavoissa ja ideologiassa on paljon yhteistä (siitä kirjoitan vielä joskus lisää). Itse olen myös erityisen iloinen, jos klassisen musiikin ovet avataan myös muille musiikkityyleille – samaan aikaan koko käsitys siitä, mitä ”klasari” on ja millainen ”klasarimuusikko” on, saavat kyytiä. Klasarimuusikko ei todellakaan ole nuottien vanki ja kykenemätön improvisoimaan, siitä sopii edelleenkin usein muistuttaa.
Tove Djupsjöbacka