Parin vuoden tauon jälkeen oli jälleen mukavaa ja kiintoisaa astua Folklandia-laivaan yhdessä lähes 3000 muun kansanmusiikin ja kansantanssin ystävän kanssa. Ei voi muuta kuin ihastella, miten jonkun esilleheittämä hullu idea tällaisesta risteilystä on kehittynyt instituutioksi, joka kerää innostunutta porukkaa saman asian äärelle. Eri-ikäisiä, vauvasta vaariin ja talviaikaan, jolloin ei ole montakaan tapahtumaa keräämässä näin suuria kävijämääriä ympäri Suomen.
Folklandialla itselleni tärkeintä on ennen kaikkea tunnelma ja ihmiset – ja yllätykset, ettei seuraa ohjelmaa liian tarkasti vaan lähtee myös spontaanisti selvittämään, mistä ihmeestä tuo jalan alle menevä polska on peräisin (käytäväjameja riittää). Ohjelmatarjonnasta nousee aina esille joitain huippuja, jotka pakottavat pysähtymään ja kuuntelemaan koko esiintymisen.
Floating Sofa Quartet teki vaikutuksen jo toissavuonna Kaustisella etenkin hurmaavalla yhteishengellään. Näistä muusikoista näkee kauas, että he nauttivat yhdessä soittamisesta! Jos yhtyeessä soittaa kaksi tanskalaista, yksi ruotsalainen ja yksi suomalainen on tietysti luontevaa, että kun vihdoin ollaan samalla paikkakunnalla ja päästään yhdessä lauteille olo on onnellinen… Floating Sofa Quartet tarjosi pohjoismaista kansanmusiikkimenoa parhaimmillaan – pelimannimeininkiä ammattilaisten käsissä. Ohjelmisto virtaa heidän käsissään luontevasti ilman mitään väkinäistä lisää tai puristavaa dynamiikkaa – kaikki soljuu, ja uskalletaan soittaa myös hiljaa välillä. Tanskalaisten fraseerausta on ilo kuunnella: Clara Teschin viulu ja Mads Kjøller-Henningsenin huilu ja säkkipilli soivat äärimmäisen rytmikkäästi ja Leija Lautamaja täydentää heitä dynaamisesti kaksirivisellä haitarilla ja harmoonilla. Erityisvaikutuksen teki tällä kertaa Malte Zebergin bassonsoitto, joka mausti kappaleen kuin kappaleen svengaavasti ja omaperäisesti. Floating Sofan setti oli myös rakennettu esimerkillisesti – energiabuustia, melankolisempaa rauhaa ja uudestaan energiabuustia loppuun. ”Party music” todellakin, kuten tanskalaiset energisesti julistivat.
Uusi tuttavuus tällä risteilyllä oli Ritva Nero, joka revitteli yökerhossa niin ettei allekirjoittanut voinut ilman korvatulppia tulla kovinkaan lähelle. Mutta se ei estänyt minua ihastumasta kyseiseen yhtyeeseen, joka on hämmentävän kypsä ollakseen niin tuore! Ennen Folklandiaa yhtye ei ollut käsittääkseni soittanut kuin pari täysmittaista keikkaa. Konsepti on tuore ja räikeä: instrumentaalifolk kohtaa raskaan metallin eli yhtyeen oman kuvauksen mukaan #headbangingfolk.
Juuri se, että ammennetaan rohkeasti raskaammasta metallista (tuplabasarit ym.) tekee yhtyeestä erilaisen. Lisäksi pidin kovasti sovituksista, joissa oli paljon tiukkoja leikkauskohtia – ei siis suinkaan mäiskitty samalla groovella alusta loppuun vaan tarjottiin myös vastarytmejä ja hyvää vaihtelua. Folk-puolelta yhtyettä fronttasivat Sanna Salonen, saksofoni (ensimmäinen Sibelius-Akatemian kansanmusiikin oppiaineen opiskelija tällä pääaineella); Petri Prauda, säkkipilli ja Emilia Lajunen, avainviulu. Näiden soitinten soundit olivat mielenkiintoisia ja sopivat hyvin yhteen, joskin vielä voisi ehkä hiukan miettiä miten eri sävyt saisi esille, etenkin Lajunen jäi äänimassassa hiukan alakynteen. Basisti Jani Snellman ja rumpali Patrik Fält täydentävät combon loistavasti. Oman lisänsä esitykseen antoi energinen Oamk Dance -ryhmä, joka sai vetävästi show’n käyntiin ja yleisön mukaan joraamaan. Oli ainutlaatuista nähdä yhtye juuri Folklandialla, jossa kansantanssin taitajia riittää – veikkaan, ettei metallifestivaaleilla juurikaan tanssita sottiisia tämän musiikin tahtiin! Itse koin nerokkaana juuri sen, että musiikki toimii sekä moshaamiseen että perinteiseen sottiisiin. Tästä yhtyeestä kuullaan varmasti vielä lisää.
Muusta Folklandia-tarjonnasta pitää vielä mainita Suistamon Sähkö, jonka meno on jo äärimmäisen varmaa ja taattu hitti yötunteina. Oli mukava kuulla heiltä myös uutta materiaalia ja Eero Grundströmin laajentavan monipuolista tonttiiaan myös räpillä. Vanhempaa ohjelmistoa yleisö lauloi jo sujuvasti mukana. Meno jatkui vielä Perinnearkku ry:n järjestämillä jatkoilla ravintola Kaisaniemessä, jossa tunnelma oli katossa ja johon osasi hakeutua myös moni ei-risteilyllä ollut. Jamien lisäksi lavalta löytyi vielä uusi tuttavuus nimeltä TAKSI: Timo Alakotila ja sisarukset Laura, Reetta ja Veera Kuisma tarjoilivat aimo annoksen korkealaatuista pelimannimenoa – tanssittavaa omaa tuotantoa varmin ottein. Heistäkin kuulemme varmasti vielä lisää!
Tove Djupsjöbacka