”Ai mikä palmero? Siis sä vain taputat?”
Olen kuullut ylläolevan kommentin lukuisia kertoja. Perinteiseen flamencokokoonpanoon kuuluvat aina taputtajat eli palmerot. He eivät ”vain taputa käsiään”, sen sijaan he ovat erittäin olennainen osa kokonaisuutta, taputtavat kädet ovat soitin siinä missä muutkin.
Flamencossa rakastan tanssin lisäksi erityisen paljon juuri palmeron tehtäviä. Teknisesti ne ovat tietysti haastavia, pitää olla rytmisesti täysin kartalla ja hallita taputustekniikka, mutta hienoa on myös toiminta ryhmässä. Palmeron tehtävä on oman näkemykseni mukaan ennen kaikkea tukea laulajaa, kitaristia ja tanssijaa, jotta he voivat suoriutua hommistaan mahdollisimman hyvin. Tärkeää juttu on esimerkiksi tietää (tai vaistota, jos ei ole treenattu yhdessä…), missä tanssija haluaa koputuksillaan kiihdyttää ja missä ei – silloin voi tukea tanssijaa mahdollisimman hyvin auttamalla tempoa nousemaan, mutta vielä useammin, pitämällä tempoa rauhallisena, ettei homma lähde lapasesta. Kannustaa saa, ja pitää! Kannustushuudotkin toimivat rytmisenä aineksena.
Palmero minussa iloitsi pitkästä aikaa yllättävässä yhteydessä, kun luin Helsingin Juhlaviikoilla vierailleen merkittävän amerikkalaissäveltäjä Steve Reichin haastattelua (Hufvudstadsbladet 19.8., kirjoittanut Wilhelm Kvist). Yksi hänen avainteoksistaan on nimeltään Clapping Music (1972), ja hän kertoo haastattelussa sen synnystä.
Olipa kerran ilta Brysselissä 1970-luvulla. Reich ja hänen yhtyeensä jäsenet vietiin kuuntelemaan flamencoa. He eivät tykänneet paljonkaan kuulemastaan, ja naisilla oli liikaa huulipunaa – mutta kun esiintyjät taputtivat käsiään, säveltäjällä kolahti. Mitä jos joskus joutuisi esiintymään ilman kaikkia soittimia, elektroniikkaa ja muita vempaimia, mitä jos tulee sähkökatkos tai tavarat hukkuvat lennolla? Omat kädet ovat aina tallella!
Olin toki kuullut teoksen taustoista ohimennen, mutta jotenkin se tällä kertaa kolahti erityisesti. Näinhän se on: vaikutteet kulkevat musiikista toiseen, ja ilmiöt asettuvat uusiin ja erilaisiin konteksteihin. En tiedä onko Reichin teos Clapping Music kovinkaan tuttu suurimmalle osalle maailman flamencoja, mutta flamencosta inspiroitunut teos on levinnyt maailmalle todella tehokkaasti. Muun muassa David Bowie on ammentanut siitä inspiraatiota (Love is Love – Hello Steve Reich Mix). Opiskellessani kansanmusiikkiteoriaa Sibelius-Akatemialla Roope Aarnio antoi ryhmälle tehtäväksi transkriboida kyseisen kappaleen eri rytmikuviot.
Clapping Musicin idea on nerokkaan yksinkertainen. On kaksi taputtajaa (tai kaksi taputusryhmää). Toinen taputtaa täsmälleen samaa rytmiä koko ajan. Toinen aloittaa samasta rytmistä ja kiikuttaa sen tasaisin välein alkamaan eri kohdasta (yksi kahdeksasosanuotti kerrallaan). Tulos on maagisen tehokas rytminen dialogi, ja erinomaisen havainnollistava esimerkki Reichin siihen aikaan käyttämästä phasing -tekniikasta.
Harmikseni en itse päässyt Reichin konserttiin Juhlaviikoilla, jossa hän tapansa mukaan itse esiintyi Clapping Musicin toisena taputtajana. Sen sijaan latasin itselleni sovelluksen nimeltä Clapping Music ja ryhdyin harjoittelemaan. Tästä merkkiteoksesta löytyy nimittäin London Philharmonia -orkesterin suojissa kehitetty sovellus, jossa voi itse kokeilla rytmikuvioiden soittamista, tietokonepelityliin! Eli jos menee pieleen, et pääse seuraavaan vaiheeseen. (Toisin kuin oikeassa elämässä, jolloin on pakko löytää jotenkin takaisin raiteille…) Alunperin sovellukseen kuului myös mahdollisuus osallistua high score -pisteillään kilpailuun, päävoittona tietysti Clapping Musicin esittäminen London Philharmonian kanssa. Valitettavasti kilpailu on jo päättynyt, mutta sovellusta kannattaa silti harrastaa! Se onkin melko haastava. Tempoja löytyy useita, ja kovinkaan monta virheitä ei voi tehdä, ennen kuin sovellus keskeyttää ja kehottaa treenaamaan lisää.
Pienet pallot vilisevät silmissä sen mukaan, mitä pitää milloinkin taputtaa (eli nuotteja ei tarvitse osata lukea). Flamencopuoli minussa alkaa heti etsimään sykettä, svengiä. Reichin rytmikuvioiden alla sykkii tutunoloinen kolmijakoinen tahti – ei kestä kauan, ennen kuin tulee flamencon tyylilajeista bulerias mieleen, ja joissain taitteissa myös abandolaos. Eri kuvioiden taputtaminen päällekkäin on myös flamencosta tuttua. Pitää olla skarppina mukana heti taitteen vaihtuessa, jos meinaa saada seuraavan taitteen kuvion onnistumaan. Pienet pallot tekevät hommasta itselleni haastavan, koska ne eivät näytä mitään pääiskuja tai ylipäänsä suurempia kaaria. Tykkään itse hakea flamencon rytmikuvioista nimenomaan suurempia kokonaisuuksia – esimerkiksi pidempiä synkooppikuvioita eikä vain yksittäisiä takapotkuja.
Opettaessani palmaksia eli taputuksia flamencokontekstissa kiinnitetään tietysti paljon huomioita rytmiikkaan, mutta myös tekniikkaan. Ei auta, vaikka rytmit onnistuisivat päässä, jos ne eivät teknisesti tule oikeanlaisina ulos. Äänillä on suuri merkitys, varsinkin niinsanottuja palmas claras (kirkkaita taputuksia) joutuu yleensä treenaamaan paljonkin, ennen kuin saa aikaiseksi soivan, kirkkaan äänen.
Tekniikan suhteen tuntuu siis hiukan hassulta treenata taputusbiisiä kännykkää näpyttäen. Siinähän joutuu opettelemaan ihan eri tekniikan! Yritän vimmatusti osua juuri oikeaan kohtaan kännykän näyttöä. Oikea etusormi osoittautuu eniten yhteistyökykyiseksi, eikä kestäkään kauan ennen kuin se on melkoisen rasittunut… Mutta ei se haittaa! Minulla on uusi iltaharrastus. Jos tarvii tyhjentää päätä hetken, vetäisen kännykällä pari kierrosta Clapping Musicia.
Tove Djupsjöbacka
Clapping Music -sovelluksen kotisivut. Sovelluksen voi ladata iPhonella ja iPadille ilmaiseksi.
Steve Reich: Clapping Music, esiintyjinä säveltäjä itse (oikealla, yleensä lippis päässä…) ja David Cossin:
Kun flamencoesityksen päätteeksi esiintyjät tarjoilevat fin de fiestan, taputukset saattavat dominoida melko lailla, tässä komea jereziläinen palmasrintama:
Vanha perinteinen tapa rytmittää flamencoa on koputtaa pöytää. Taputukset voi siten säästää todellisiin tehokohtiin. Legendaarisen Farruco-suvun vesat ystävineen vauhdissa: