Rakas Tampereen Flamencoviikko,
onnea 20-vuotisjuhlien johdosta! Sydän hiukan vuotaa vertaa, kun osallistumiseni jää tänä vuonna yhteen iltaan, joten päätin kirjoittaa ajatukseni tähän muotoon.
Perusasiat ensin: Suomessa on kaksi suurta, säännöllisesti järjestettävää flamencotapahtumaa. Tampereen Flamencoviikko on niistä vanhempi ja itseoikeutettu loppukesän valtias. Helsingin Flamencofestivaalia perustettaessa se sijoitettiin Tampereesta mahdollisimman kauas, kylmään helmikuuhun. Helsingin festivaalin haasteena on yhdistää esitykset ja kurssit ihmisten tavalliseen arkeen. Tampereella voi nauttia flamencosta kokonaisen viikon ajan – päivisin kurssit, iltaisin esitykset.
Kaksikymmentä vuotta on varteen otettava ikä, kun puhutaan näinkin isosta tapahtumasta, joka järjestetään lähes kokonaan vapaaehtoisvoimin, ilman mitään itsestäänselvää, suurta rahoittajaa. Tarvitseeko niinkin marginaalinen laji kuin flamenco kaksi kärkitapahtumaa Suomen kokoisessa maassa? Kyllä mielestäni. Flamenco on marginaalikulttuuria, mutta tarvitsee kärkitapahtumansa näyttääkseen kasvonsa yhteiskunnalle näyttävästi. Kaksi tapahtumaakaan ei riitä näyttämään edes osa sitä kirjoa, mikä lajiin mahtuu. Joudumme tyytymään pintaraapaisuun, mutta sekin on tärkeätä.
Flamencon ystävät tarvitsevat mitä suuremmissa määrin tapahtumia, joissa kokoontua yhteisen asian ääreen – kokea huikeita elämyksiä, oppia lisää, kokeilla uusia asioita, tutustua uusiin ihmisiin. Tampereen Flamencoviikko on ollut olennainen osa omaa flamencotietäni, ei vähintään ihmisten ansiosta. Kesäfestivaali vieraassa kaupungissa on jotain ihan erilaista kuin oman kaupungin eli Helsingin tapahtumat ja kodin arki.
Ihmiset tekevät Tampereen Flamencoviikon. Missä muualla olisin tutustunut flamencon tekijöihin Tampereelta, Oulusta, Jyväskylästä, Turusta, Rovaniemeltä ja niin edelleen? Omaa sydäntäni lähellä ovat myös olleet erityisesti ruotsalaiset flamencot, joita on vieraillut festivaalilla usein. Jamit syttyvät ihan eri lailla eloon, kun ihmiset eri paikoista kohtaavat ja inspiroivat toisiaan.
Vuodesta 1999 tieni on vienyt Tampereelle heinäkuun lopussa lähes jokaisena vuonna. Joskus ohjelmaan on mahtunut vain yksi ilta, joko yleisössä tai esiintyjänä, joskus sitä tiiviimpi kurssi- ja keikkaohjelma. Ensimmäisenä vuonna ilmoittauduin tanssi-, laulu- ja cajónkurssille sekä näin kaikki viikon esitykset tietysti. Se oli jo melko rankka ohjelma, hädin tuskin ehti syömään… Nykyisin perhetilanne tuottaa haasteita päästä paikalle koko viikoksi, mikä joka vuosi harmittaa yhtä paljon.
Olen viime vuosina miettinyt sitä, mikseivät kaikki ei-tamperelaiset flamencot enää ole samalla tavalla Tampereen Flamencoviikolle sydämensä menettäneitä kuin ennen. Mainitsemani perhetilanne verottaa tietysti monesti, ja taloudelliset syyt. Lomat ovat vähissä, pitää tehdä valintoja. Moni matkustaa flamencon perässä ennemmin Espanjaan kuin Tampereelle – rahoilleen voi saada Espanjassa yllättävänkin paljon vastinetta ja Suomimatkailu on kallista. Monena vuonna on mietitty, mistä järjestyisi edullisempi majoitus, Tamperehan on Suomen kalliimpia hotellikaupunkeja (ainakin oman kokemukseni mukaan). Pikkasen piiskaa haluan myös antaa järjestäjille siitä, että festivaalin tiedot ilmoitetaan aina kovin myöhään. Kesäsuunnitelmia tehdään hyvinkin varhain keväällä, ja jos tietää esimerkiksi Madridin kurssitarjonnasta jo helmikuussa, se saattaa helposti jyrätä. Monena vuonna Kuopio tanssii ja soi järjesti korkeatasoisia flamencokursseja ja ilmoitti niistä hyvissä ajoin, mikä varmasti verotti Tampereen kävijöitä. Ja onko siinä muuten mitään järkeä, että Flamencoviikko ja FestAfrika järjestetään samalla viikolla…?
Mielestäni on tärkeätä osoittaa avoimesti tukensa Suomen tapahtumille. Vähintään osallistumalla esitys- ja kurssitoimintaan, mutta järjestelyvastuutakin sopisi varmaan jakaa useammalle ihmisille, tulisielut tuppaavat työllistyä melkoisesti vapaaehtoisvoimin järjestetyissä tapahtumissa. Viime vuosina Flamencoviikon järjestäjät ovat varsin kiitettävästi kyselleet talkooapua avoimesti, mikä tuntuu hyvältä – myös ulkopaikkakuntalainen voi siis kantaa kortensa kekoon pienellä talkoopanoksella. Kaikkein raskaisiin tehtäviin on varmasti haastavaa löytää tekijöitä, mutta toivottavasti niitä riittää jatkossakin.
Entäs ne muistot sitten…? Omalla kohdallani muistot flamencoviikosta värittävät koko kaupungin, koska Tampereen maisemissa ei muuten liiku kovin usein. Todella moneen alan ihmiseen olen tutustunut Tampereella – sekä suomalaisiin, espanjalaisiin että muihin pohjoismaalaisiin. Kuutamouinnit ja villit hotellijatkot ovat viime vuosina jääneet hiukan vähemmälle, syvälliset keskustelut ja iloiset jälleennäkemiset korostuneet enemmän.
Espanjalaisista esityksistä on jäänyt mieleen etenkin huippuvuosi 2000 – Eva Yerbabuena ryhmineen, Carmen Linares ja Juan Manuel Cañizares, melkoinen dream team! Miguel Poveda (2002), Rafaela Carrascon Vamos al tiroteo (2010) ja Ángel Rojasin Camino (2013). Joskus olosuhteet saa muistamaan – vuoden 2014 helteet tarjosivat Carlos Chamorron Sed-teokselle (suom. Jano) aivan uutta latausta. Vuonna 2002 María Pagésin ryhmässä huomion herätti erityisesti eräs Rocío Molina -niminen nuori tanssijatar, joka sittemmin on palannut Tampereelle kaksi kertaa festivaalin pääesiintyjänä. Vuoden 1999 hässäkkä on kuuluisa – Nuevo Ballet Españolin matkatavaroiden päädyttyä toiselle puolelle maailmaa punnittiin sekä suomalaisten että espanjalaisten talkoohenki ja joustavuus. Yhteensopivia bata de cola -hameita etsittiin Helsingistä ja lähetettiin taksilla – tämä olisi nykyään paljon helpompaa, kun laadukkaita laahushameita löytyy Suomesta paljon enemmän, silloin niitä ei ollut vielä montakaan käytössä. Jälkeenpäin olen monta kertaa ihmetellyt, miten espanjalaiset todella suostuivat esiintymään näissä olosuhteissa – Tampere-talon isolle lavalle lainatamineissa, melko alkeellisissa hameissa, miehet ilman paitaa…
Isoja esityksiä yhtään väheksymättä, eniten ovat ehkä silti jääneet mieleen ne pienet ja intiimit hetket ja kohtaamiset. Lukuisat jamitteluillat, yleensä ravintola Telakalla mutta monesti myös ravintola Fallsin kauniissa koskimiljöössä. Enrique Soto ja Raul Mannola laulamassa ja soittamassa tuntikausia ravintola Lanternan yläkerrassa, voi kun sen saisi kokea uudestaan! Ruotsalaisen Erik Steenin ryhmän huikeat palmakset Rajaportin saunassa seinän takana, mikä sointi, mikä svengi ja mikä akustiikka! Miguel Povedan sevillanakset Telakan terassilla, jolloin hän tanssitti koko rivin suomalaisflamencoja. Israel Galvánin seurassa tapahtui kaikenlaista mielenkiintoista. Eva Yerbabuenan aito ujous. Ruotsalaisen kitaristi Hans Sedermarkin yölliset flamencokitaratunnit kimppakämpässä, jossa nukkui parhaimmillaan 15 ihmistä… Ja tietysti kaikki loistavat kurssit, ketään unohtamatta!
Monena vuonna olen ollut myös itse esiintymässä. Telakan yläkerta on edelleen yksi suosikkinäyttämöistäni (kuumuudesta huolimatta), tunnelma on aina lyömätön ja kannustava. Ja kannustustahan tarvitaan erityisesti jos yleisöstä löytyy myös espanjalaiset huippuvieraat…
Ja kyllä, vaikka en olekaan Tampereelta olen vuosien varrella oppinut festivaaliklassikon numero yksi eli tampereenkielisen sevillanaksen. Tamperelaisten flamencojen puuttuessa olen sitä pari kertaa ollut esittämässäkin (ei sentään Tampereella), vaihtelevalla menestyksellä… Suorastaan nerokkaan puhelaulupläjäyksen myötä on tarttunut myös paikalliskulttuuria. Mites sitä muuten helsinkiläinen tietäisi mitä tarkoittaa ronkeli, onnikka tai anskattoo?
Lämpimät kiitokset näistä vuosista Tampere! Erityiskiitokset pääkippareille matkan varrella: Markku Huotari, Anna Haaranen ja Anu Silvennoinen.
Tove Djupsjöbacka
P.S. Otsikko on siis lainaus mainitusta tampereenkielisestä sevillanaksesta, sanat Katariina Kallio.