Erikoisalani flamencon parissa riittää aina pohdittavaa ja aionkin kirjoittaa blogissani säännöllisesti flamencosta eri näkökulmista. Aloitin flamenco-opiskelut lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Vuosien varrella on tarttunut monenmoista oppia, mutta nälkä vain kasvaa syödessä – aina haluaa oppia lisää. Flamencossa syventävää riittää vaikka kuinka. Flamencoon kuuluvat olennaisina osina laulu, tanssi, kitara ja palmas (käsientaputukset), ja ymmärtääkseen kokonaisuutta tekee hyvä opiskella useita osa-alueita ainakin vähäsen. Espanjan kieltä voisi aina oppia paremmin, historiaa ja kulttuuria tuntea. Kaikilla mahdollisilla kursseilla haluaisi käydä, kaikki mahdolliset kirjat lukea. Työmaata on jatkuvasti.

Onko flamenco kansanmusiikkia? Kansantanssia? Populaarimusiikkia? Populaaria tanssia? Taidemusiikkia? Taidetanssia? Pelkästään käsitteiden ruotimisessa saa ajan kulumaan. Flamencossa on aineksia näistä kaikista, mutta kokonaisuutena se ei loksahda ihan helpolla mihinkään näistä käsitteistä.

Flamencoa esitetään suurilla näyttämöllä. Flamencoa jamitellaan perhepiirissä. Flamencoa opiskellaan konservatoriossa. Flamencoa soitetaan itseoppineina kaduilla. Esitetään perinteistä ohjelmistoa. Esitetään omia sävellyksiä ja koreografioita. Kymmenhenkinen tanssiryhmä näyttävissä puvuissa parrasvaloissa. Harmaantunut vanha setä kultahampaineen yksin kujalla. On värikkyyttä ja iloa. On tuskaa ja surua. On huumoria. On kaikkea, mitä elämään kuuluu.

Flamenco on taidemuoto, joka perustuu perinteeseen. Se ei ole koskaan ollut mikään koko kansan juttu. Kaikki espanjalaiset eivät suinkaan synny rytmi veressä ja tanssi, laula ja soita flamencoa kaduilla, ei edes kaikki andalusialaiset. Osa ohjelmistosta pohjautuu romanien valituslauluihin, osa folkloreen, osalla on juuria Amerikassa ja niin edelleen. Perinteinen ohjelmisto kulkee suullisena perintönä eteenpäin, mutta yksilö voi jättää jälkensä perinteeseen omalla nimellä, esimerkkinä eri laulajien mukaan nimettyjä tyylilajien versioita ja variaatioita. Moninaisuus tekee välillä asioista monimutkaisia. Esimerkiksi tanssijoista toiset ovat pitkän konservatoriokoulutuksen saaneita, toiset perhepiirissä itseoppineita.

Itselläni varoituslamput syttyvät, jos sanotaan että joku asia on flamencossa aina näin. Yleensä siitä löytyy useita eri ”oikeita” versioita, riippuen keneltä kysytään. Tekijöiden tyylit ovat erilaisia, perinteet eri paikkakunnilla eroavat toisistaan. Se on osa sitä, että taidemuoto perustuu perinteeseen. Kaikkea saamansa tietoa voi kyseenalaistaa, mutta samalla pitää muistaa ettei absoluuttista totuutta välttämättä ole. Saman aiheesta voi saada lukuisia eri selityksiä.

Flamenco on taidemuoto, joka perustuu perinteeseen. Monet rohkeat uudistajat kokevat niinsanotut flamencopuristit ahdistavina. Eikö perinteestä saa poiketa? Perinnehan muuttuu koko ajan, ei voida nimetä hetkeä jolloin se olisi ollut ”valmis”. Tai ”puhdas”, kuten puristit sanovat. Tasapainoilu perinteen ja uudistusten välillä on mielestäni osa flamencon moninaisuutta ja viehätystä. Se, kumpaa painottaa riippuu myös kontekstista. Mielestäni perinteen ja kulttuurintuntemuksen tärkeydestä pitää puhua aina ja paljon, varsinkin Suomessa jossa olemme flamencon juurilta maantieteellisesti kaukana. Ilman flamencon tuntemusta ei ole nykyflamencoa vain pelkkää nyky-ä. Tavallaan pyrin itse työskentelemään tietoisesti kahteen suuntaan – eteenpäin, rohkeasti kohti uutta ja omaa, ja sisäänpäin, kaivautuen perinteessä syvemmälle.

Minkälaista flamenco voi olla? Esimerkiksi tällaista:

Jamittelua Trianan luolissa –

Upeata suuren huivin käyttöä näyttämöllä –

Jatsahtavaa pianonsoittoa flamencosuvun jäseneltä –

Avantgardea joka nousee syvästä perinteentuntemuksesta – (Tunnistatko sähkökitaran sävelistä tyylilajin ja tiedätkö mitä kaikkea siihen liitetään?)