Pari viikkoa sitten vietettiin jälleen kerran Svenska dagenia. Se oli monella tavoin harvinaisen mukavaa – yllättävän moni tuli moikkaamaan ruotsiksi. Jälleen kerran havahduin siihen, kuinka paljon ruotsia suomalaiset osaavat puhua, vaikka eivät sitä aina itse uskoisikaan!

Iltapäivällä kadulla käveli vastaan lapsi ja vanhempi. ”Eikö ole vähän hassua, että salossa on Suomen lippu, vaikka vietetäänkin Ruotsin päivää?”, kysyi lapsi. En ehtinyt kuulla, mitä vanhempi tähän vastasi. Puhuessani oman lapseni kanssa ruotsia kaupungilla kuulee monesti aika mielenkiintoisia kommentteja muilta vanhemmilta, kun heidän lapsensa kysyvät, mitä kieltä nuo puhuvat ja miksi. ”No katsos kun ruotsinkielisillä oli paljon valtaa niin ne järjestivät asiansa hyvin”, oli yksi mieleen jäänyt vanhemman vastaus.

Suomenruotsalaisia on monenlaisia, eri alueilla omat erityispiirteensä – kaikki eivät suinkaan ole hyvin toimeen tulevaa bättre folkia. Viime vuosina suomenruotsalaisesta työväenkulttuurista on jälleen ryhdytty enemmän puhumaan – tietämys siitä tuntuu välillä vaipuneen täysin unholaan. Suomenruotsalaisuus on muutakin kuin snapsilauluja ja rapujuhlia. Oikeastaan pitäisi puhua suomenruotsalaisuuksista ennemmin kuin yhdestä suomenruotsalaisuudesta, niin kuin esimerkiksi mainiossa vähemmistön musiikkiin pureutuvassa antologiassa Modersmålets sånger – Finlands svenskheter framställda genom musik (toim. Johannes Brusila, Pirkko Moisala, Hanna Väätäinen, SLS 2015), jossa nimen omaan puhutaan musiikeista, ei yhdestä musiikkikulttuurista.

Itse olen kiitollinen siitä, että olen saanut mahdollisuuden tutustua suomenruotsalaisuuteen eri ympäristöissä. Djupsjöbackan kylä Pohjanmaalla on aivan erilainen ympäristö kuin Helsingin Ullanlinna. Minun lapsuudessani suomenruotsalaisia eri alueilta tapasi esimerkiksi Martin Wegelius-institutetin kursseilla Närpiössä, kaikki tällainen toiminta olisi suomenruotsalaisille tärkeä. Muistan myös, miten hevostyttövuosina ennakkoluulot saivat kyytiä pääkaupunkiseudun tallilla, kun moni tapasi siellä ensimmäistä kertaa allekirjoittaneen eli ilmielävän suomenruotsalaisen (joka saattoi välillä tehdä heidän ruotsinläksynsä pullapalkalla… olikohan se kovin viisasta).

Seuraava sukupolvi on huomattavasti kaksikielisempi kuin oma sukupolveni. Minusta tuli ympäristön vaikutuksesta kaksikielinen, mutta lapseni on aito kaksikielinen syntymästä asti, kuten lähes kaikki oppilaat hänen koulussaan. Ihmeellistä kyllä, kaksikieliseksi ei ole mahdollisuus rekisteröityä – yllätyin itsekin kun lapsi syntyi ja piti täyttää maistraatin viralliset paperit ja ruksata niihin yksi ainoa kieli, kaksikielisyyttä ei papereissa tunneta.

Lapseni on rekisteröity ruotsinkieliseksi ja on valittu ruotsinkielinen päivähoito ja koulu, koska vähemmistökieltä on tärkeätä tukea. Suomenruotsalaisuus kuitenkin muuttuu koko ajan, mikä olisi syytä ottaa koulussakin entistä paremmin huomioon. Osa lapsesta saa suomen taidon kotoaan, mutta osa taas ei välttämättä hallitse suomea ollenkaan – tämä kuilu tuntuu kasvaneen omiin kouluaikoihini verrattuna. Myös ruotsin taito vaihtelee – joidenkin vanhempien ruotsinkielen taito saattaa olla heikko tai vähintään suppea, jos sitä käytetään vain perhepiirissä tai epävirallisissa yhteyksissä.

Itse näkisin mielellään, että ruotsinkielinenkin koulu vastaisi paremmin sitä kulttuurisekoitusta, jota kaksikieliset lapset edustavat. Osaan kyllä lausua pitkät pätkät Runebergin runoja ulkoa, mutta esimerkiksi lapseni isä oli jokseenkin järkyttynyt siitä, ettei kouluaikana luettu Seitsemän veljestä tai Tuntematonta sotilasta, ei juuri Kalevalaakaan. Tiernapojat on minulle täysin vieras perinne. Viisasta historianopettajaa on kiittäminen siitä, että Pohjantähti-trilogian suhteen tuli sivistyttyä lukiossa, musiikinopettajaa siitä, että tuli opittua Juice Leskisen Kaksoiselämää. Ruotsinkielisen koulun on vahvistettava ruotsin osaamista, mutta olisi hienoa jos se pitäisi hiukan ovea auki myös suomenkieliseen kulttuuriin, joka kuuluu kuitenkin luontevasti monen lapsen elämään.

Suurempi huoli on kuitenkin tällä hetkellä tendenssi poistaa ruotsinkielisyys Suomen historiasta. On tavallaan ymmärrettävää joskin surullista, ettei brittiläiskirjailija William R. Trotter ole romaanissaan Talven tuli saanut kaikkia tietoja kohdilleen kirjoittaessaan Jean Sibeliuksesta ja saksalaisupseerista, joka halusi oppia suomea keskustellakseen Sibeliuksen kanssa hänen äidinkielellään (!). Mutta käsi sydämelle, kuinka moni suomalainenkaan muistaa aktiivisesti tämän? Että Sibelius puhui äidinkielenään ruotsia, kuten tekivät myös Helene Schjerfbeck, Carl Gustaf Mannerheim, Tove Jansson ja monet muut. Jos ei sitä aktiivisesti muisteta, Suomen historia näyttäytyy pikku hiljaa eri valossa, jossa sijaa on vain yhden sortin suomalaisuudelle. Vahvana esimerkkinä tästä mainittakoon Suomen kansallislauluun liittyvä keskustelu, jossa valitetaan nykyisen kansallislaulun olevan saksalaisen säveltämä ruotsinkieliseen tekstiin (lue aiempi tekstini tästä aiheesta).

Timo Koivusalon Sibelius-elokuvassa (2003) päähenkilö puhui ainoastaan suomea, poikkeuksena kohtaus, jossa hän tapaa ulkomailla pohjoismaisia kollegoitaan – ja puhuu ruotsia vahvasti murtaen. Patsas puhuu -projektissa Runeberg-patsas puhuu luonnollisesti ainoastaan suomea: ”Minä, Suomen kansallisrunoilija…”. Vielä on sentään kadunkyltit kahdella kielellä muistuttamassa Suomen menneisyydestä, johon on mahtunut ruotsin lisäksi monia muitakin kieliä – Viipuri oli varsin kosmopoliittinen kaupunki, jossa puhuttiin suomen ja ruotsin lisäksi mm. venäjää ja saksaa. Suomen menneisyys on siis paljon monikielisempi kuin nykyajan nationalismi haluaa antaa ymmärtää.

Muun muassa Hufvudstadsbladetissa on käyty tänä vuonna vilkasta keskustelua Antti J. Jokisen tulevasta Helene Schjerfbeck -elokuvasta, joka on täysin suomenkielinen, vaikka Schjerfbeck hädintuskin puhui suomea. Täysin suomenkielinen oli myös tuore elokuva Marian paratiisi Maria Åkerblomista ja hänen uskonlahkostaan. Elokuvantekijöillä on ilman muuta taiteellinen vapaus ratkaista kieliasiat miten haluavat, mutta valitettavasti tämä ilmiö tuntuu nousevan esille yhä useammin – Suomen historia halutaan muuttaa suomenkielisen Suomen historiaksi ja häivyttää pois se tosiasia, että suomalaisia on ollut ja on edelleen monenlaisia. Kulttuuritutkija Sven-Erik Klinkmann tekee osana Schjerfbeck-keskustelua onnistuneen vertailun amerikkalaiseen whitewashing-käytäntöön, joka antaa kaikenlaisille hahmoille valkoiset kasvot. Hufvudstadsbladetin kulttuuripäällikkö Fredrik Sonck jatkaa näitä ajatuksia ja soveltaa vastaavan ilmiön Suomessa termiä fennotvätt, kun ruotsinkielisyys Suomessa tehdään näkymättömäksi.

Joskus olen miettinyt, miltä Suomen kansan mielikuvat suomenruotsalaisista olisivat näyttäneet, jos Väinö Linna olisi sisällyttänyt konekiväärikomppaniaansa suomenruotsalaisiakin?

Suomenruotsalaisuus voi olla tätä:

mutta myös tätä (Djupsjöbackan kylässä puhutaan tähän tyyliin):

Tätä – ”vad ädelt fädren tänkte:

mutta myös tätä – ”Tå den råopar Hurri, ere dags ti sväng”