Flamencon historia on muutosten ketju

Haastattelin äskettäin koreografi Tero Saarista hänen uusimmasta teoksestaan Third Practice, jonka yhtenä teemana on muutos. Hänen viisaat lausuntonsa palasivat mieleeni luennoidessani flamencon historiasta äskettäin. ”Muutos on vääjäämätön”, totesi Tero ja mietti, miten muutokseen liittyy myös muisti, joka kannetaan aina mukana.

Flamencon historiasta on aina haasteellista kertoa selkeästi pähkinänkuoressa, koska se ei tunnu oikein taipuvan selkeään lineaarimuotoon (tai ainakaan minua ei enää huvita kertoa tarinaa helpoimman kautta). Ennemmin kuin selkeätä aikajanaa se muistuttaa viuhkaa, joka aukeaa moneen suuntaan samanaikaisesti. Flamencoa on kutsuttu ”viestikapuloiden vaihdoksi” (Juan José Tellez Paco de Lucían elämänkerrassa) ja flamenco-opiskelua ”rikkinäiseksi puhelimeksi” (kollegani Pauliina Kauppila).

Flamencon historia on muutosten historia, kuten monen perinteen kohdalla. Vaikka flamencoa ei lasketa varsinaisesti kansanmusiikin pariin, sen taustalla on pitkä perinne, ja pitkä yksilöiden ja heidän luomustensa ketju. Joskus luomusten kehittäjät tunnetaan nimeltä, joskus ei. Esimerkiksi Don Antonio Chacón kehitti monia laululajeja, saattaen ne siihen muotoon jossa ne nykyään tunnemme (esimerkiksi granaina ja caracoles). Taranto on niitä harvoja flamencon tyylilajeja, jonka ensiesitys tunnetaan (Carmen Amaya ja Sabicas, Carnegie Hall, New York, 1941). Flamencon perusohjelmisto koostuu eri tyylilajeista, jotka muistuttavat luonteeltaan arabialaisen musiikin maqameja tai intialaisia ragoja – sukelletaan tiettyyn tunnelmaan ja tutkiskellaan sitä, erotuksena esimerkiksi selkeisiin kappaleisiin (engl. tunes).

Luennon jälkeen jäin miettimään joitain käyttämiäni esimerkkejä ja kokosin seuraavan soittolistan, teemana muutosten ketju. Alla enemmän tausta-ajatuksista valitsemistani esimerkeistä – tarkoitus on tarjota innostavia ja rönsyileviä esimerkkejä eri suuntiin, ei välttämättä täsmällisiä ketjuja esimerkiksi samoista säkeistöistä eri ajoilta tms.

Tangos x 3:
Tyylilajit laajenevat vuosien varrella. La Perla de Cádizin (1924–1975) selkeä tangos ei perustu koviin suureen sointukirjoon. Sen sijaan kitaramestari Paco de Lucía (1946–2014) leikittelee monenlaisilla harmonioilla, ja etenkin laulusäkeistöt perustuvat kirjavaan väripalettiin. Camarónin (1950–1992) suurhitti Como el agua on tyylipuhdas tangos-lajin edustaja mutta myös hittibiisi, jolla on selkeä tekijä (Pepe de Lucía, Pacon vanhempi veli) ja jota esitetään coverina sellaisenaan, esim. herttaisesti Espanjan Voice Kids -laulukilpailuformaatissa.

Soleá x 3:
Kitara toimi ensin laulun ja tanssin säestäjänä ja kehittyi soolosoittimena vasta myöhemmin. Manolo de Huelva (1892–1976) oli yksi ensimmäisiä, jotka soitti kitarasoolobiisejä. Soleá-tyylilajin nimi tulee sanasta soledad, yksinäisyys, ja se onkin suosittu valinta kitaristien soolokappaleeksi. Santiago Lara (s. 1984) saa tässä edustaa nykykitaristia, joka tulkitsee soleáa persoonalliseen tapaansa rikkailla harmonioilla. Uusia soittimiakin on tullut vuosien varrella flamencon pariin, niiden joukossa piano on vakiinnuttanut asemansa – taiturillinen Diego Amador (s. 1973) antaa oman panoksensa soleá-versioiden ketjuun.

Andalusialainen kadenssi x 3:
Laskeva neljän soinnun kadenssi on flamencomoodille tyypillinen. José de Nebran (1702–1768) sävellyksessä voit kuulla sen hiukan eri kontekstissa, välikadenssina mollin dominantille. Tässä kappaleessa (joka ei siis ole flamencoa mutta liittyy sen esihistoriaan) kuulee jo monia flamencomusiikille tyypillisiä piirteitä, kolmijakoinen rytmikin taipuu rikkaasti eri aksentointeihin. (Sopraano Núria Rial on muuten virtuaalihahmona mukana alussa mainitsemassani Tero Saarinen Companyn Third Practice -esityksessä!) Niinsanottu andalusialainen kadenssi esiintyy monessa tyylilajissa, esimerkiksi buleriaksessa, josta historiallinen näyte La Niña de los Peinesiltä (1890–1969) ja nykyaikaisempi Remedios Amayalta (s. 1962).

Tientos x 3:
Tientos on nelijakoinen selkeä flamencon tyylilaji, molliharmonioineen taipuva moneen muotoon. Tässä Fosforiton (s. 1932) flamencoversio, Marifé de Trianan (1936–2013) versio flamencoa lähellä olevasta copla-laulelmien maailmassa sekä Rosalían (s. 1993) nyky-urbaanimusiikkiin taipuva kappale, jossa voi kuulla tientoksen kaikuja menneisyydestä.

Verdiales x 2:
Joillakin flamencon tyylilajeilla on vastine kansanmusiikissa. Verdiales on fandangon alalaji, jonka kansanmusiikkiversiossa viuluineen ja tamburiineineen tunnistaa tutun melodian ja soinnut. Flamencossa poljento on hiukan erilainen ja tulkinta yksilöllisempi.

Sukupolvien ketju x 3:
Monet suvut tuottavat flamencotaiteilijoita useammassa polvessa, kuten Granadan Carmona-suvu, taiteilijanimeltään Habichuela. Kitaristiveljekset Juan (1933–2016) ja Pepe Habichuela (s. 1944) soittavat yhdessä Granadan tangosta vanhemman Habichuela-polven muistoksi ja heidän lapsensa vievät flamencofuusiota eteenpäin supersuositussa Ketama-yhtyeessä. Nuorinta polvea puolestaan edustaa lähemmäs vanhempien polvien kitaraperintöä ponnistava Juan Habichuela Nieto (s. 1989).

Zorongo x 4:
Zorongo gitano on kansanlaulu, jonka Federico García Lorca (1898–1936) tallensi ja johon hän myös runoili itse lisää säkeistöjä. 1930-luvun äänityksessä Lorca säestää tanssijatar-laulajatar La Argentinitaa (1898–1945) pianolla, rytmi on reippaan kolmijakoinen. 1950-luvulta on Lola Floresin (1923–1995) tulkinta samasta laulusta bulerias-poljennolla, tässä kuitenkin puuttuu Lorcan runoilemat säkeistöt. Tanssittavaksi flamencon tyylilajiksi zorongo vakiintui sittemmin muotoon, jossa hitaampi kertosäkeen tyyppinen osuus vuorottelee nopeampien osuuksien kanssa (Paco Murianan ja kumppaneiden versio antaa tästä osviittaa). 1990-luvulla Carmen Linares (s. 1951) levytti zorongon kuuluisalla Canciones populares antiguas -levyllään tangos-tyylilajiin muunneltuna. Tästä versiosta on sittemmin tullut niin suosittu, että zorongoa kuuluu nykyään usein esitettävän juuri näin.

Alegrias x 2:
Alegrias on erittäin suosittu tyylilaji, jossa lauletaan monesti Cádizin tunnelmista, laivoista ja satamista. Cadizilainen Chano Lobato (1927–2009) on alegrias-tulkinnoistaan kuuluisa. Aina säkeistöjen tekijää ei tunneta. Jotkut nykyajan levytyksilläkin julkaistut säkeistöt ovat tulleet niin suosituksi, että ne siirtyvät eteenpäin suullisena perintönä tekijää mainitsematta. Käsi sydämelle, kuinka moni on merkinnyt Teosto-tietoihin Alegrias (trad.), vaikka olisikin aloittanut kappaleen Mayte Martínin (s. 1965) sanoittamalla ja säveltämällä Navega sola -introlla?

Siguiriyas x 2:
Manolo Caracol (1909–1973) voitti nuorena poikana Federico García Lorcan ja Manuel de Fallan järjestämän cante jondo -kilpailun v. 1922 ja teki pitkän uran esittäen flamencoa synkästä siguiriyasta viihteellisempään zambraan. Nykyhetkenä flamencolaulun omaperäisimpiä hahmoja on Niño de Elche (s. 1985), jonka Antología de Cante Flamenco Heterodoxo on tutustumisen arvoinen kokonaisuus, flamencolaulun avantgardea. Niño de Elche tuntee arkistot ja flamencolaulun historian äärimmäisen hyvin ja jokainen raita on nimeään myöten täynnä historiallisia viittauksia.

Maria de la O x 4:
Joskus flamencotaiteilijat ottavat irrallisen kappaleen sydämeensä ja levyttävät sen tasaisin välein, vaikka kappaleella ei olisi alunperin paljonkaan tekemistä flamencon kanssa. Maria de la O liittyi alunperin suosittuun 1930-luvun zarzuelaan, jonka estetiikkaan viittaa myös Marifé de Trianan versio. Carmen Amaya (1913–1963) esiintyi samannimisessä elokuvassa ja tulkitsee kappaleen rouheasti buleriaksena. Paco de Lucían postuumisti julkaistulla viimeisellä levyllä tehdään kunniaa samalle kappaleelle, Paco oli suuri Marifé de Trianan ihailija. Diego el Cigala (s. 1968) on seikkaillut ahkerasti niin kuubalaisen kuin argentiinalaisen musiikin maailmoissa, tässä hän kuitenkin ammentaa kotimaasta.

Tove Djupsjöbacka

Artikkeli Tero Saarinen Companyn Third Practice -teoksesta ilmestyy piakkoin FMQ-nettilehdessä, www.fmq.fi