”Tutustu suomalaiseen tieteen historiaan” lukee muistiinpanoissani tämänpäiväisestä seminaarista. Kuulostaapa tieteellisen rutikuivalta, ja sitä mieltä varmaan olinkin aloittaessani yliopisto-opintoni 19-vuotiaana. Ei silloin vielä ymmärtänyt liittyvänsä osaksi suurempaa tieteellistä jatkumoa. Tieteenalat ja tutkijoiden nimet vilisivät silmissä, mutta oli vaikeaa hahmottaa mistä oikein on kysymys. Johdantokursseilla lähti itse nollasta, eikä ehtinyt kuin oppia joitain nimiä ja peruskäsitteitä. Oikeastaan johdantokurssit pitäisi käydä jatkuvasti uudestaan syventääkseen omaa tieteenalaa. Historiaan voi palata aina uudestaan, kuinka monta kertaa tahansa. Yhä enemmän tulee nykyään aktiivisesti tarkasteltua sitä, kuka historiaa on kirjoittanut ja miten.
Keskiviikkona 25.11.2015 järjestettiin ensimmäistä kertaa Kansanmusiikintutkijoiden symposium Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiloissa yhteistyössä Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kanssa. Symposiumin takana on vakava huoli kansanmusiikintutkimuksen tilasta, ja se huoli on varmasti aiheellinen – kuten ylipäänsä huoli humanististen tieteiden tulevaisuudesta. Jos Suomessa ei tutkita suomalaista kansanmusiikkia, kuka sitä sitten tutkii? Tutkittavaa riittäisi. Päivän aikana harmittelin jälleen kerran sitä häpeällistä tosiseikkaa, ettei opiskeluaikanani (1999–2006) Helsingin yliopiston musiikkitieteen oppiaine järjestänyt minkäänlaista kurssia suomalaisesta kansanmusiikista. Tuntuu yhä uskomattomalta, vaikka tilanne on käsittääkseni tällä hetkellä parempi.
Symposiumista jäi siis tällä kertaa käteen muun muassa kiinnostus kansanmusiikin tutkimushistoriasta ja ylipäänsä tieteen historiasta. Miten esimerkiksi voimakkaat vaikutteet Saksasta ovat vaikuttaneet tieteeseen ylipäänsä? Miten suomalaisen kansanmusiikin historiaa on kirjoitettu ja miksi? Miten kansanmusiikin tutkimus on liittynyt eri aikoina suomalaisen identiteetin rakentamiseen? Vastaavia kysymyksiä palloittelen itse tällä hetkellä oman erikoisalani flamencon suhteen – flamencon historia liittyy erittäin läheisesti espanjalaisen identiteetin historiaan.
Pienten yksityiskohtien kautta voi päästä kiinni suuremmista linjoista ja kysymyksenasetteluista. Tällä kertaa esimerkiksi emeritusprofessori Timo Leisiön puheenvuoro jäi kutkuttamaan. Aihe tuntui ensin vähän hämärältä – Erich van Hornbostelin ja Armas Otto Väisäsen vertailu. Miksi? Näiden henkilön kautta kuitenkin avautui juuri isoja kysymyksiä: onko tutkija diffusionisti, onko hän kosmopoliitti vai patripoliitti, miksi Väisänen suuntautui niin voimakkaasti sukukansojen tutkimukseen ja niin edelleen. Ensin en ihan ymmärtänyt miksi Hornbostelin juutalaisuutta piti niin voimakkaasti korostaa, mutta sekin selvisi pikku hiljaa – juutalaisyhteisöön kuuluvan kosmopoliitin ura katkesi harmillisesti nazistien aikakauteen, eikä hän varsinaisesti saanut jatkajia, vaikka hänen nimensä muistetaankin edelleen etenkin soitinluokkitelusysteeminsä vuoksi.
Myös kansanmusiikintutkimuksen grand old lady Anneli Asplund kuljetti puheenvuorossaan taitavasti kuulijoita pienen kautta isompaan. Käyttäen esimerkkinä yhtä ainoata laulua hän sai ujutettua mukaan melkoisen määrän tietoa sekä ajatuksia siitä, minkälaisia haasteita arkistoaineisto voi tutkijalle tarjota. Itseään kiinnosti etenkin vuonna 1816 SKS:n kokoelmiin päätyneen Krigsvisan kieli. Laulu on suomeksi, mutta ruotsinkielisiä lainasanoja on niin paljon, että tätä aineistoa käsittelevä tutkija voi kyllä olla onnellinen, jos ruotsin kielen taito riittää sen tulkitsemiseen. Teksti vilisee skällmeja, greivejä ja breivejä. Ja kuten Pekka Huttu-Hiltunen osuvasti kommentoi – laulu on kulttuurinen media, tämäkin laulu vilisi seksiä ja väkivalta aivan kuten nykyajan lööpit.
Risto Blomster, Asplundin seuraaja SKS:n Kansanrunousarkiston tutkijana valaisi hänkin suurempia kysymyksiä konkreettisen esimerkin avulla. Nakkilalainen Vihtori Grönroos teki melkoisen elämäntyön kansanperinteen tallentajana, kansakoulupohjaisena asian harrastajana. SKS:n äänitearkistosta löytyy muun muassa hänen vuonna 1953 äänittämänsä rekilaulun peruskurssi – rekilaulusäkeistöjä yhteensä 70 eri sävelmällä! Melkoinen arkistolöytö!
Suurien linjojen äärellä oli puolestaan Runolaulu-Akatemian johtaja Pekka Huttu-Hiltunen, joka kävi läpi lauluntutkimuksen peruskysymyksiä ja peräänkuulutti omia käsitteitä juuri tälle tutkimusalalle. Laulu on paljon muutakin kuin runo ja melodia. Huttu-Hiltusen puheenvuoro herätti vilkasta keskustelua, ja tässäkin huomattiin, miten tutkimus elää ajassa ja kirjoittaa itseään jatkuvasti uudestaan. Puhutaanko Kalevalamitasta vai runolaulumitasta? Molemmissa on haasteita ja hyviä puolia, ja jokainen termivalinta edustaa tiettyä kokonaisnäkemystä. Kuten keskustelussa todettiin, varsinkin ulkomailla Kalevalamitta on selkeä termi, joka toisaalta herättää myös mielikuvia siitä, että nimenomaan Lönnrotin Kalevalaa olisi Suomessa laulettu tuhansia vuosia.
Kansanmusiikin tutkijoiden symposium näyttäisi siis ehdottomasti puolustavan paikkansa Suomen musiikki- ja tiedekentällä. Jos tulevaan artikkelikokoelmaan olisi mahdollista saada mukaan myös Heikki Laitisen esitelmä, joka valitettavasti jäi esteen takia ohjelmasta pois, olisin erityisen onnellinen. Seminaari jatkuu torstaina 26.11.2015 teemana soitto, ja sitä on myös mahdollista seurata etäyhteyden kautta. Suosittelen!
Tove Djupsjöbacka
Lisätietoja: http://www.uniarts.fi/kansanmusiikintutkimuksen_tulevaisuus_suomessa