Uusia kasvoja ja lähestymistapoja Touko-Taigassa

Touko-Taiga 11.–13.5. Hyvä Trio: Loistava Konsertti. Minna Koskenlahti: Arkinen Hysteria. Juska Ojajärvi: Kaikuja menneistä mielistä. Enkel: #nofilter. Musiikkitalo, Black Box.

Touko-Taiga eli Sibelius-Akatemian kansanmusiikin oppiaineen kevätfestivaali esitteli jälleen aimo annoksen talon kansanmusiikkiosaamista. Itse ehdin neljään konserttiin, kaikki hienoja kokemuksia – ja keskenään hyvin erilaisia, mikä on mielestäni hyvä merkki. On hienoa huomata, että tästä kansanmusiikkikoulutuksen huippuyksiköstä valmistuu sekä taitavia muusikkoja että erilaisia muusikkopersoonallisuuksia.

Kansanmusiikin kentällä monesti tuntuu, että bändejä on pilvin pimein, osa on pitkäaikaisia, osa toimii vain vähän aikaa. Kaikille ei välttämättä ehdi muodostua vahvaa, omaa tyyliä. Siksi olikin ilo kuulla maisteriyhtyeenä ryhmää, joka on soittanut pitkään yhdessä ja jolla on selkeä persoonallisuus, rönsyilevään visuaalisuuteen asti. Trion jäsenet todella hengittävät yhteen ja tukevat toisiaan. Amanda Kauranne (laulu, perkussiot, munniharppu, luupperi, harmooni), Ulla-Sisko Jauhiainen (kanteleet, jouhikko, laulu) ja Elina Lappalainen (kontrabasso, mandoliini, laulu) ovat kaikki taitavia omilla tonteillaan, mutta Hyvä Trion kontekstissa he tuntuvat olevan vapautuneimpia kuin koskaan. Soitinvalikoima oli tällä kertaa aika laaja, mutta hyvin käytetty. Esimerkiksi Kauranteen yhdellä kädellä soitettu harmooniriffi oli sovituksellisesti ihastuttava ratkaisu. Luupperin käyttö olisi voinut jäädä irralliseksi, mutta toimi hienosti tunnelmanluojana. Ehkä olisin jättänyt Lappalaisen mandoliiniinvaihdon pois – kontrabasso on yhtyeen ohjelmistossa se vankka pohja ja punainen lanka jonka päälle rakentaa. Jauhiaisen kanteleensoitto tuntui hetkittäin hiukan kankealta, parhaiten toimi mielestäni polkansoitto pienkanteleella. Yhtyeen ominta omaa on heittäytyminen ja hullunkuriset omat laulut, joissa on todella suvereenia huumoria. Esimerkiksi Jauhiaisen Prinsessalaulu oli illan kohokohtia. Mutta trio kykenee kuitenkin myös syviin tunteisiin, josta todisteena upea rekilaulu Täysille maljoille ja itkuvirsiin perustuva Jäähyväiset. Tällä kertaa iloitsin erityisesti siitä, että naisia voi nähdä lavalla tällaisina – rohkeina, hullunkurisina, herkkinä.

Kandidaattikonserteissa sekä Minna Koskenlahti että Juska Ojajärvi tarjosivat pitkiä, arkaaisia linjoja ja tyylikkäästi koostettuja konserttikokonaisuuksia. Kaikkien kansanmusiikkibändien vastapainoksi on hienoa nähdä tämäntyyppisiä konsertteja, joista voi selkeästi aistia yhden päähenkilön piirtämän punaisen langan. Minna Koskenlahti pääsi hienosti näyttämään monipuolisuutensa, eikä shamanistinen perusvire katkennut, vaikka kokoonpanot olivat keskenään hyvinkin erilaisia. Päähenkilö esiintyi sekä puhallinsoittajana että lyömäsoittajana. Siirtymä unenomaisesta puhallinsoitosta villiin säröiseen freejazzmeininkiin oli yllättävä mutta tehokas. Wind on Wind -porukan soitto tehoaa minuun aina upealla yhteissoinnillaan (tällä kertaa neljän naisen voimin). Lyömäsoitinten ääressä Koskenlahti on selvästikin löytänyt tyylinsä fyysisellä, lähes tanssinomaisella otteella ja omaperäisellä soitinyhdistelmällä. Välillä jäin miettimään soiton ergonomiaa, iskut näyttivät välillä aika suurilta ja vaivalloisilta. Voimaa voisi varmaan saada kehossa syvemmältä, pienemmälläkin liikkeellä. Mutta vimmassakin on oma viehätyksensä! Yksittäistä kappaleista mantisävelmä yhdessä harmonikansoittaja Juska Ojajärven kanssa teki erityisvaikutuksen. Loppuhuipennus oli aivan villi ja silti tyylikäs koko avustajajoukon esittämänä, lähes maanisesti huutava Amanda Kauranne keskipisteenä.

Juska Ojajärven oma konsertti tuntui kandikonsertiksi kypsältä. Pitkät, minimaaliseen sävelmateriaaliin pohjautuvat soolot olivat sisällöltään rohkeita ja tunnelataus kautta konsertin voimakas. Ojajärvi tuntuu todella heittäytyvän musiikkiin kuin musiikkiin täysillä. Pitkästä aikaa joku nuorempi harmonikansoittaja tuo tosissaan mieleen Maria Kalaniemen, ainutlaatuinen soittaja juuri tunnelataukseltaan. Ojajärvellä on tietysti vielä pitkä matka edessä – pitää hakea sitä ominta, mihin suuntaan aikoo muusikkona liikkua, mutta jo tässä vaiheessa luonnehtisin häntä lupaavaksi, raa’aksi timantiksi. Avustajien käyttö oli aika minimalistista, Koskenlahden transsinomaiset perkussiot olivat vaikuttavia myös tässä.

ENKEL-yhtyeen naisilla (Leija Lautamaja, Miia Palomäki, Maija Pokela ja Iida Savolainen) on jo pitkä kokemus eri yhtyeistä (Kardemimmit, Haka, Akkajee jne.). Pidin erittäin paljon siitä, miten heidän konserttinsa pohjautui hyvinkin perinteiseen pohjanmaalaiseen pelimannimusiikkiin. Voiko esimerkiksi Tauno Ahon haitaripolkkia kuulla liikaa? Tuskinpa! (Ainakaan hyvin soitettuina.) Hienoa tämäntyyppisissä kappaleissa oli se, ettei sovituksilla yritetty tehdä niistä mitään muuta kuin sitä mitä he ytimekkyydessään olivat – jalan alle menevää pelimannimusiikkia. Illan koskettavin kappale oli rekilaulu Heilani Maija Pokelan upeana tulkintana, hienolla sovituksella höystettynä.

Konsertti oli temaattinen kokonaisuus, joka käsitteli minuutta ja itsetuntoa. Ennakkotiedoissa ei mainittu erikseen naisasiaa, mutta silti se kimmelsi voimakkaana osana aihepiiriä. Teemojen käsittely näin selkeästi kansanmusiikkikonsertissa on todella hieno idea, ja toivottasti aiheen käsittely ei jää tähän. Jäin kuitenkin tässä vaiheessa kaipaamaan hiukan selkeämpää otetta kokonaisuudesta – ohjattu konsertti on eri asia kuin bändikeikka ja välillä rajalla liikkuminen on hiuksenhienoa, bändivaihde saattaa esimerkiksi lipsahtaa päälle välillä. Välispiikkien liittäminen teemaan oli esimerkiksi hiukan epätasaista. Ohjauksellisesti erityisen onnistunut oli hääkohtaus – tässä ei todellakaan tarvinnut mitään sanoja ja selityksiä, kävi kylmät väreet naisten soittaessa häämarssia kuollut ilme kasvoillaan.

ENKELin pelimannit ovat kaikki hienoja soittajia. Soitinyhdistelmä oli piristävä – kaksi 2,5-rivistä haitaria, kantele ja alttoviulu, eli ei ihan perinteisin pelimannicombo. Kaikki myös laulavat. Välillä sointi oli ehkä piirun verran diskanttipainoinen, mutta osasi kyllä arvostaa haitarien bassopuolta, kun sitä vähän säästeltiinkin. Miia Palomäki ja Leija Lautamaja osoittivat monipuolisuutensa, heitä useammin näkee viulun ja harmoonin parissa, mutta pitkä tausta Airi Hautamäen kaksirivisryhmissä näkyy ihailtavana varmuutena. Yhtyesoitto varmaan ajan kanssa vielä kypsyy ja rentoutuu entisestään. Välillä kaipasin esiintyjiin hiukan voimakkaampaa otetta, mutta toisaalta oli hienoa nähdä heidät lavalla välillä myös hauraina ja jopa ujona. Esimerkiksi Miia Palomäen säveltämä Etäisyys oli todella hieno juuri hauraudessaan. Muutenkin omat sävellykset tuntuivat kiteyttävän tekijöidensä persoonallisuuden jollain lailla. Iida Savolainen on porukasta ehdottomasti ulospäinsuuntautunein ja hulluin (hyvällä tavalla!), kuten myös biisinsä Tömpsyt spiikkeineen ja koreografioineen.

Mielenkiintoista nähdä, tähtääkö ENKEL jatkamaan yhteistyötään ja missä muodossa. Näen herkullista potentiaalia nimenomaan tämän teeman ja ohjattujen kokonaisuuksien kehittämisessä. Perinteisenä bändinä kaipaisin ehkä kokonaisuuteen hiukan erilaista rohkeutta, mutta bändikontekstissa varmaan lavakäyttäytyminen muuttuu. Erityisesti toivoisin, että nämä naiset voisivat esiintyä nuorille – silloin he toimivat tärkeinä esikuvina itsetunto- ja naisasioiden ajamisesta lisäksi siitä, että pelimannius voi olla myös tämännäköistä.

Tove Djupsjöbacka