Olipa kerran kaunis tanssijatyttö Cádizista, joka hurmasi Rooman keisarinkin kauniilla liikkeillään. Olipa kerran romanikaravaani, joka rantautui Espanjaan 1500-luvulla. Olipa kerran irakilaista alkuperää oleva muusikko, joka levitti oppejaan islamilaisessa Espanjassa 800-luvulla. Olipa kerran hovitanssit, jotka levittäytyivät myös kansan keskuuteen. Olipa kerran romantiikan ajan porvarit, jotka janosivat eksotiikkaa näyttämöilleen.
Tarinat voi kertoa niin monella eri tavalla. Niin myös flamencon tarina. Mistä se tulee? Mitä sana flamenco tarkoittaa? Miten flamenco on kehittynyt? Mitä edes lasketaan flamencoksi? Mikä onkaan ”puhdas, autenttinen” flamenco?
Historioitsijat erottavat useita tapoja kertoaa historiaa: rappioprosessina, edistysprosessina tai yhdistelmänä molempia. Flamencon suhteessa: Oliko flamencon kultakausi 1860-luvulla ja sen jälkeinen prosessi rappiota? Onko flamenco jatkuvasti kehittynyt eteenpäin, jonkinlaisena evoluutiona? Vai sisältyykö flamencon historiaan molempien prosessien aineksia tasaisin välein? Se, miten nämä suuret kaaret näkee paljastaa tarinan kertojasta paljon. Jokainen, joka kertoo flamencon tarinan, kertoo sen tietyllä tavalla, tietystä syystä.
Kun tutkitaan musiikkia ja tanssia, täsmällisiä todisteita on vaikeata saada. Miltä kuulosti El Planetan siguiriyas 1800-luvun alussa? Miltä näytti La Macarronan alegrias 1870-luvun laulukahvilassa? Sitä on meille kuvattu kirjallisissa lähteissä, mutta on mahdotonta saada se konkreettisena eteemme, kuulla äänet ja nähdä askeleet. Meidän pitäisi myös ymmärtää, miten asia vaikutti aikalaisyleisöön. Siitä kuvailevat tekstit sentään voivat antaa osviittaa.
Flamencosta on kirjoitettu vuosien varrella valtavasti, mutta suullinen perinne on aina ollut vahva. Flamencotutkimus on kehittynyt folklorekeräilystä kohti modernia, tieteellistä tutkimusta. Flamencologia-käsitteen otti käyttöön Anselmo González Climent vuonna 1955, mutta vakavasti otettavaan tieteelliseen tutkimukseen oli vielä pitkä matka. Paljon on flamencosta kerrottu ja kirjoitettu, ja viime vuosina paljon on yritetty myös oikoa, etenkin poistaa asioiden turhaa romantisointia.
Totuus on harvoin mustavalkoinen. Joku pitää edelleen tiukasti kiinni siitä, että flamenco tulee arabian sanoista felah mengu, joka tarkoittaa vuorille paennutta maalaista. Harvempi tutkija nykyään enää puoltaa tätä romanttista teoriaa. Varmuutta flamenco-sanan alkuperästä ei ole, mutta on mielestäni ollut todella kiehtovaa oppia myös, että 1800-luvulla teatterissa eri ”sakit” käyttivät maantieteellisiä nimityksiä kuten polacos (puolalaiset) tai flamencos (flaamilaiset), että cuchillo flamenco tai cuchillo de Flandes on tietynlainen veitsi joka oli Andalusiassa yleinen tai että Andalusiaan muuttaneet flaamilaiset ja Andalusian romanit puhuivat samantyyppistä vaikeasti ymmärrettävää murretta samalla tavalla. Ranskassa romaneja alunperin tarkoittava sana ”boheemi” tuli romantiikan aikana tarkoittamaan jotain aivan muuta, vapaata taiteilijasielua. Andalusiassa boheemeja kutsuttiin myös nimellä flamencos!
Jo muinaiset roomalaiset
Alkuperä nähdään arvokkaana asiana. Mitä vanhempi alkuperä, sitä arvokkaampi joku ilmiö tuntuu olevan. Suomalaiset tunsivat itsensä arvokkaaksi Elias Lönnrotin koostettua kansalliseepos Kalevalan, jonka juuret kulkeutuvat satoja vuosia ajassa taaksepäin. Flamencon arvoakin on haluttu nostaa korostamalla sitä, miten vanhaa alkuperää se on. Muinaiset roomalaiset, kreikkalaiset, foinikialaiset, bysanttilaiset, pohjoisafrikkalaiset maurit, juutalaiset, romanit – kaikki on haluttu nähdä vahvasti osana flamencon historiaa, kuten myös romanien intialainen alkuperä ja sen tuomat vaikutteet.
Nykytutkimus kuitenkin kyseenalaistaa voimakkaasti teoriat flamencon muinaisuudesta. Esimerkiksi sosiologi Gerhard Steingress ajoittaa flamencon synnyn itsenäisenä taiteenlajina 1850-luvulle ja painottaa sen taustoittamisessa romantiikkaa ideologina, kansallisromantiikkaa ja eksotismin hakua. Steingress näkee flamencon syntyneen ennemmin teatterilavoilla kuin mystisten leiritulien äärellä.
Amerikka ja barokkitanssi
Flamencomusiikin kehityksessä musiikkitieteilijä Faustino Nuñez painottaa vaikutteita kahdesta suunnasta, jotka ovat aikaisemmin jääneet vähemmälle huomiolle: vaikutteet Amerikasta sekä barokin ajan tanssisävelmistä. Koko ajan tutkijat ovat toki tuoneet esille tyylilajien ryhmän nimeltä cantes de ida y vuelta (meno-paluu-laulut), jotka perustuvat juuri Amerikasta tulleisiin vaikutteihin. Mutta Nuñez vie asian vielä pidemmälle ja hänen mukaansa kaikki nelijakoiset tahtilajit ovat amerikkalaista alkuperää: tangos, tanguillos, tientos, farruca ja niin edespäin. Suurin osa Espanjan kansanmusiikista on rytmiltään kolmejakoista (fandango, seguidilla, jota jne.). Flamencon kannalta tärkeitä synnyinsijoja ovat Cádiz ja Sevilla, molemmat satamakaupunkeja jonka kauppa Uuden maailman kanssa oli vilkasta.
Barokin ajan tanssisävelmissä Nuñez kiinnittää huomiota niiden säestyskuvioihin, jotka toistuvat ostinaton lailla pitkiäkin aikoja. Koko Euroopassa tunnettiin esimerkiksi La Folia, jota varioitiin loputtomiin nimenomaan säestyskuvioon perustuen. Tanssit kuten zarabanda, chacona, fandango ja zorongo johtavat bassokuluillaan ja rytmiikallaan suoraan eteenpäin flamencoon ja sen tyypilliseen laskevaan kadenssiin.
Lähteet kertovat
Mitä tulee alkuperään, suurin osa nykytutkijoista ovat yhtä mieltä siitä, että kulttuuristakin on löydyttävä lähteitä. Ei voi vain mystisesti olettaa flamencon eläneen satoja vuosia piilossa vuorille paenneiden maalaisten keskuudessa, jos sen olemassaolosta ei ole minkäänlaista lähdeaineistoa, minkäänlaisia mainintoja missään.
Mitä enemmän tutkimusta tehdään, sitä enemmän löytyy lähteitä ja asioita voidaan näyttää toteen. Nykyään esimerkiksi lehtileikkeitä on tutkittu ahkerasti ja niiden perusteella voidaan ratkoa useitakin myyttejä flamencon historiasta ja tuoda uutta, täsmällistä tietoa. Tutkimalla Jerezin lehdistöä 1800-luvulla Gerhard Steingress on muun muassa todistanut, ettei flamencon matka kulkenut myyttisistä romaniasumuksista laulukahviloihin ja sieltä teatterilavoille (mikä tarkoittaa monien mielestä rappioitumista). Legendaarinen flamencolaulaja Silverio Franconetti esiintyi Jerezin suurilla teatterilavoilla jo 1860-luvulla. Taloudellisen kriisin myötä flamenco siirtyi pienimpiin laulukahviloihin, ja sieltä pikku hiljaa suuren suosion siivittäminä takaisin teattereihin.
Mitä enemmän flamencon historiaan perehtyy, sitä vaikeampi on myös esittää täsmällisiä väitteitä siitä, mikä on flamencoa ja mikä ei. Eri aikoina flamenco on näyttänyt erilaiselta ja yhteydet muihin taidekentän lajeihin ovat vaihdelleet. 1930-luvulla flamencolaulajat esiintyivät sinfoniaorkestereiden solisteina, nykyään heidät voi nähdä esiintyvän hiphop-yhtyeiden kanssa. 1930-luvulla flamencotanssija La Argentinita teki yhteistyötä baletin suuren nimen Léonid Massinen kanssa, nykyään Israel Galván tekee yhteistyötä nykytanssija Akram Khanin kanssa. Mikä on flamencoa ja mikä ei? Riippuu keneltä kysytään.
Tove Djupsjöbacka
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Helsingin Flamencoyhdistyksen Letra-lehdessä 1/2016.